6. maalis, 2016

Huhtasaari, Lindström ja Soldiers of Odin: matkalla kohti Trumplandiaa #ääripäät

 

Laura Huhtasaari on ottanut kantaa. Hän pelkää 'poliittista korrektiutta' ja sitä, miten se tuhoaa länsimaat.

Olemme keskustelun ytimessä:

Laura Huhtasaari jakaa vuonna 2016 ilman huolen häivää Ayaan Hirsi Alin ajatuksia, jolle herra Breivik ehdotti Nobelin rauhanpalkintoa. Tämä siksi, että Ayaan Hirsi Ali oli vaatinut muslimeja hävitettäväksi maailmasta. Mukavaa kannanottoa, sanoisin.

Oikeasti siihen on syynsä, miksi tuollaista ihmisryhmän likvidoimiseen keskittyvää ajattelua kutsutaan 'ääripääksi' tai 'äärimmäiseksi': se sisältää jotain äärimmäistä ja kuten tässäkin tapauksessa ihmisarvon riistämistä pois ihmiseltä vain siksi, että uskonto on 'väärä'.

Mutta kun muslimien hävittämiseen keskittyviä puheita kritisoi, edustaa luonnollisesti nykyisen maahanmuuttokeskustelun kontekstissa sitä kuuluisaa ääripäätä. Tuollaisen likvidoimisenkin inha kritisointi kun on sitä 'suvakkien' puhetta. Juuri sitä puhetta, joka samaisen muslimien katoamista toivovan Laura Huhtasaaren mukaan on 'sitä ainoaa ääripäätä':

 

Mystinen 'suvakki' on siis ääripäätä, joka mitä ilmeisimmin tarkoittaa jotain negatiivista. Myös Soldiers of Odin on ottanut kantaa 'suvakkeihin':

 

Asiaan otti taannoin kantaa myös oikeusministeri Jari Lindström, jonka mukaan 'suvakki' on 'sellainen, joka ymmärtää kaikkea, kaikki on ihanaa ja halataan kuoliaaksi. Näin tulkitsen itse sen toisen ääripään.' Pahoja ovat, suvakit, halaavat ja ovat äärimmäisiä. 

Huhtasaari, Lindström, Soldiers of Odin: sama kaiku on askelten.

Taannoisen A2- keskusteluun osallistunut Heikki Hiilamo pohtii myös tätä ääripäädikotomiaa:

-"Ohjelman jälkeisessä keskustelussa sanalta ”ääripää” on haluttu riistää merkitys. Nyt asialla ovat jotkut meistä maahanmuuttajien puolustajista. He kyselevät, missä muka on toinen ääripää. Ihmisoikeuksien tunnustamisessa ei ole tietenkään ääripäitä, mutta maahanmuuttokeskustelussa on tunnistettavissa ääripäät. 

Toisessa laidassa ovat fasismilla, rasismilla ja uusnatsismilla flirttailevat keskustelijat ja toisessa laidassa ajatuspoliisit, jotka pyrkivät moraalisen ylemmyyden tunnossa sanelemaan sen, miten maahanmuutosta ja maahanmuuttajista tulisi keskustella. Ajatuspoliisit haluavat viedä julkisen tilan äärioikeistolaisen ideologian lisäksi niiltäkin, jotka eivät osaa tai halua puhua omista kielteisistä maahanmuuttajiin liittyvistä kokemuksistaan heidän hyväksymällään tavalla.

Myös ajatuspoliisien toiminta on toisinaan poliittisesti motivoitunutta. He pyrkivät kärjistämään vastustajiensa kokemuksia ja siten herättämään moraalista pahennusta ja mobilisoimaan omia kannattajia. Aito vihapuhe on vakava ongelma. Keskustelu maahanmuutosta on kuitenkin vaikeaa, jos kielteiset kokemukset maahanmuuttajista ja maahanmuutosta leimataan vihapuheeksi ja äärioikeistolaisen ideologian ilmaisuiksi."-

Heikki Hiilamo on täysin oikeassa: maahanmuuttokeskustelussa on havaittavissa ääripäät, mutta ne ääripäät ovat tosiaan ne, jotka tunnustavat ihmisoikeudet ja sitten ne, jotka eivät niitä kunnioita. Silti voisi sanoa, että herra Hiilamon puhe 'ajatuspoliiseista' vertautuu suoraan puheisiin 'suvakeista': niitä ei oikeasti ole edes olemassa. Puhe 'ajatuspoliisesista' ja 'suvakeista' sopii täydellisesti pyrkimyksiin typistää maahanmuuttokeskustelua kahden ääripään väliseksi taisteluksi, jonka välissä uusi, uljas Tolkun Ihminen katsoo eteenpäin, eikä jää jumiin kumpaankaan ääripäähän, vaan edustaa kriittistä, kiihkotonta konsensusajattelua, jonka varassa on mahdollista tehdä oikeita ja tarkkoja yhteisiä päätöksiä.

Olen saanut vaikutelman, että miltei väkisin halutaan ymmärrystä maahanmuuttokeskustelun eri osapuolten välille, puhutaan 'ääripäistä' ja sitten odotetaan 'tolkun ihmisten' taputtavan käsiään ja hymistelevän konsensushakuisuudessaan. Mutta asioista ei enää puhuta oikeasti, kun ensisijaiseksi asiaksi muodotuu pohdinta siitä, mihin laariin puhujan sanat tulee sulloa ja sen jälkeen uskotellaan asioiden oikean tilan löytyvän sieltä keskeltä, sieltä ääripäiden välistä. Ja tämä on absurdia: keskitie, kompromissi saati konsensus eivät ole ikinä totuuden kriteereitä. Sellaista lakia ei ole olemassakaan. Puheet ääripäistä ja keskitiestä ovat lähtökohdiltaan virheellisen ajattelun tuotosta, poliittisen korrektiuden vaivaamaa löysää puhetta.

Herra Hiilamon tavoin herra Paretskoi puhuu myös ääripäistä. Minusta he puhuvat oikeasti eri mielipiteiden ääripäistä, joka sinällään on ajatuksena hieman outo (joskin ihan totta). Tämä siksi, että en ole täysin vakuuttunut tarpeesta määritellä eri mieltä oleminen ääripäiden puheeksi. Jos eri mieltä oleminen on aina ääripääajattelua, miten me osaamme enää olla eri mieltä yhtään mistään? Kun joku haluaa kutoa valkoiset sukat ja joku haluaa kutoa mustat, niin ovathan he sukankutojina ääripäitä toisilleen, mutta mitä lisäarvoa tuottaisi näiden esimerkkien ääripäistäminen? Onko poliisi 'ääripää', kun hän haluaa lakia kunnioitettavan? Jos minä isänä haluan, että lapseni yli ei ajeta autolla, niin tämän ääripääkeskustelun logiikan mukaisesti olen ääripään edustaja, sillä onhan mielipiteeni ehdottoman äärimmäinen suhteessa toiseen ääripäähän (lapseni yli saa ajaa autolla). Melko äärimmäistä, sanoisin.

Mutta periaatteessa herra Paretsoi sekä herra Hiilamo ovat oikeassa: maahanmuuttokeskustelussa (kuten missä tahansa muussakin keskustelussa) on tunnistettavissa 'ääripäitä'. Niitä kutsutaan arkisesti myös erilaisiksi mielipiteiksi.

Mutta sen sijaan, että erilaisia mielipiteitä ruodittaisiin vanhanaikaisesti keskustelemalla, niitä vain tungetaan eri lokeroihin, jotta keskustelua ei edes tapahtuisi ja vaikuttaakin siltä, että keskustelua ei edes haluta käydä, vaan halutaan vain tuoda esiin mielipiteitä, kokemuksia, yleistettyjä tuntemuksia ja pelkoja. Ja keskustelua ei oikeasti edes tapahdu, sillä huomio siirretään ääripääsiirrolla ohi aiheesta, ohi asian ja rasistinen möly ensisijaistuu. Tämä on hyvin yksinkertaista: rasisti tuo keskusteluun raflaavan väitteen, niin sen väitteen kritisointi raamitetaan 'ääripääksi', 'sananvapauden rajoittamiseksi' tai 'suvakin puheeksi'. Tällä tavalla saadaan ylläpidettyä vain rasistin ensisijaista oikeutta puhua juuri, mitä haluaa, mutta sitä samaa oikeutta ei kritiikillä ole: kritiikki on äärimmäistä, ääripään puhetta. Ja tämä on luonnollisesti aivan absurdia toimintaa.

Oikeasti puhe ääripäistä on pelkkä bluffi. Se on pelkkä väistöliike sille, että ei haluta keskustella. Mutta meidän on opittava keskustelemaan ja erottamaan ihan oikea äärimmäinen puhe siitä, että ollaan vain eri mieltä.

Se, että ihminen esittää täysin mielipuolisen mielipiteen ja sitten vedotaan, miten jokaisella on sananvapauden perusteella oikeus saada se julki ja olla oikeus säästymättä kritiikiltä, on täydellisen kaheli ajatusmalli. Mutta sellaista keskustelu on nykyään: kritiikki on pahaa suvakin puhetta, sitä todellista ääripäätä (jolla ei olekaan sitä samaa oikeutta omata mielipidettä ja sanoa se ääneen).

Minä olen täysin kyllästynyt siihen, että maahanmuuttokeskustelu loppujen typistyy ja pyörii niin paljon meidän valkoisten, kantasuomalaisten, ei-maahanmuuttajataustaisten keskustelijoiden erilaisten nimikkeiden, lokeroiden ja oman itseidentifikaatiomme ympärillä (jossa maahanmuuttajataustaiset tuodaan esille kuin maskotteina, lähinnä pönkittämään valkoisen ihmisen näkökulmaa). Puhutaan valtaisan paljon siitä, ketä nykyään saa sanoa rasistiksi, missä on suvakki, ketkä kaikki ovat tolkun ihmisiä ja kuka on ajatuspoliisi. Valtaosa maahanmuuttokeskustelusta on vain tylsää jankkaamista ja pakonomaista keskustelun sullomista ääripäänarratiiviin.

Eikä tässä ole mitään järkeä.

Haluaisin, että keskustelun fokus siirtyisi ihmisoikeuksien toteutumiseen ja pakolaiskriisin juurisyiden ennaltaehkäisyyn sekä niiden ihmisten ihmisarvoiseen kohteluun, jotka tänne Suomeenkin sattuvat saapumaan. Meidän ei tarvitse kaikille lupaa antaa jäädä maahan, mutta jokaista ihmistä tulee kohdella kunnioittaen, ihmisenä, inhimillisesti.

Meidän tulee puhua siitä, miten ja mitä kaikkia ryhmiä konkreettisesti syrjitään ja missä tilanteissa ja millä tavalla. Ja kuunnella myös sitä, mikä on näiden ihmisten oma tietämys ja näkemys omasta tilanteestaan, mitä he kokevat ja ovat kokeneet ja mitkä ovat heidän omat parannusehdotukset mahdollisiin ongelmiin. Keskustelu on nimittäin myös tapa ottaa ihminen vastaan ja keskustelu myös avaa oven tähän yhteiskuntaan ja sen prosesseihin.

Tässä pakolaiskriisissä ei ole voittajia. Paitsi rasistit: heillä on kissanpäivät, kun voivat helpolla, lähes ilman vaivaa liittää vihaleimansa pakolaisten päälle ja sanoa heidän olevan uhka kulttuurillemme ja kaikelle, mitä Suomi edustaa.

Ja siinä samalla, kun me pohdimme ääripäitä ja lietsomme vihaa toisiamme kohtaan, naiset ja lapset asuvat teltoissa Makedonian rajalla:

-"Ovi Eurooppaan on sulkeutunut naisten ja lasten edestä Kreikan ja Makedonian rajalla.

Idomenin rajakylässä pakolaisia vastassa on raja-aita, jonka aukeneminen on viime päivinä muuttunut lottoamiseksi Euroopan eri maiden tempoilevan rajapolitiikan vuoksi. Lauantaina rajakylään oli pakkautunut yli 10 000 ihmistä.

Näkymä Idomenissa on kuin suviseurat helvetistä. Värikkäät kupoliteltat täplittävät peltoa. Avustusjärjestöjen isoihin valkoisiin telttoihin mahtuu vain murto-osa leirin asukkaista.

Iso osa leirin asukkaista on lapsia. Moni on kipeänä. Pimeän tultua teltoista kuuluu itkua ja yskimistä. Harvalla on sukat, kaikilla ei edes kenkiä."-

Puhe ääripäistä halvaannuttaa keskustelun. Puhe ääripäistä on lisäksi aivan turhaa, sillä se ei auta ketään. Se auttaa vain rasistia, joka voi sanoa mitä tahansa, sillä ääripääbluffin ansiosta kritiikki hymistellään hengiltä ja alkuperäinen väite jää käsittelemättä.

Meidän opittava näkemään asiat sellaisina kuin ne ovat. Meidän on päästävä eroon turhasta ja keskustelun pilaavasta ääripääpuheesta. Sillä muuten Laura Huhtasaaren toive toteutuu ja se Trumplandia saavuttaa Suomen, jossa viha ei ole vaihtoehto, vaan se on muuttunut todellisuudeksi, jossa etniset vähemmistöt elävät.

Ja minä sanon tuolle: "Ei kiitos". Minun Suomeni ei ole Trumplandia.