5. helmi, 2016

’Teppo oli vieressä hiljaa’ ja ääripäädikotomian sietämätön keveys #tolkunihminen

 

Kun turvapaikanhakijoista puhutaan ‘tulvana‘ ja ‘tsunamina‘ ja uhkana arvoillemme, niin silloin tietää jonkin olevan pielessä.

Kun seksuaalisesta ahdistelusta kiinnostutaan vasta ulkomaalaisen tekemänä ja siitä puhutaan ’uutena ilmiönä’ kuin kotimaista ahdistelun valkopesuna, niin silloin tietää jonkin olevan pielessä.

Kun julkiselta paikalta poistetaan pappi sekä keppihevoset, mutta ei väkivallan uhkaa ylläpitäviä rasisteja, niin silloin tietää jonkin olevan pielessä.

Kun kadulla voi julistaa ’naisrauhaa’ ihmisten toimesta, joille eri mieltä oleva nainen on suvakkihuora ja nainen pahoinpideltävä ämmä ja tämän kritisointi on mystistä ääripuhetta, niin silloin tietää jonkin olevan pielessä.

Kun turvapaikahakijoille tarjotaan vahingossa sianlihaa ja siitä pitää tehdä uutinen teemalla ’poliisit olivat valmiudessa’, niin silloin tietää jonkin olevan pielessä.

Kun jokainen ulkomaalaisen mahdollisesti tekemä raiskaus uutisoidaan suurin otsikoin, mutta samalla emme näe otsikoita kymmenistä muista viikottain tapahtuvista raiskauksista, niin silloin tietää jonkin olevan pielessä.

Kun vastaanottokeskuksiin tehdyt iskut ovat ’yksinäisten miesten tekoja’, mutta maahanmuuttajan rikos aina merkki kulttuurin ominaisuudesta, niin silloin tietää jonkin olevan pielessä.

Kun suomalainen lyö mustaa miestä turpaan julkisella paikalla, poliisi koki tärkeäksi heti muistuttaa, miten kyse ei ole mistään ilmiöstä, niin silloin tietää jonkin olevan pielessä.

Kun rasismin kritisoiminen sekä sukkien kutominen turvapaikanhakijoille on pahaa ääripään ilmiötä, joka lietsoo vastakkainasettelua, niin silloin tiedämme jonkin olevan pielessä.

Kun presidentti puheessaan latoo jonoon itsestäänselvyyksiä lähtien siitä, miten emme voi rajattomasti ottaa ihmisiä vastaan ja miten turvapaikkaa haetaan sanomalla ’asylum’ ja näitä pidetään uskomattomina paljastuksina, ’tolkun puheena’, niin silloin tiedämme jonkin olevan pielessä.

Kun kansanedustaja pohtii, josko mahdollisuus edes hakea turvapaikkaa Suomesta lopetettaisiin kokonaan käytännössä irtisanoutumalla Geneven sopimuksesta tai ne mahdolliset turvapaikanhakijat laitettaisiin leiriin ilman vapautta kulkea, eikä näihin ehdotuksiin reagoida äärimmäisenä puheena, vaan ihan valideina kannanottoina, niin silloin tietää jonkin olevan pielessä.

Kun kahden klovnin rikokset kaivetaan esille selvänä osoituksena valmiudesta uusiin rikoksiin, mutta useiden sotureiden väkivaltainen natsitausta on syy korostaa heidän oikeuksiaan, niin silloin tietää jonkin olevan pielessä.

Suomessa ei ole lapsiperheen turvallista muuttaa pääministerin asuntoon, niin tietää jonkin olevan pielessä.

Kun koulukyydistä tulee lasten ahdistelua, niin silloin tietää jonkin olevan pielessä.

Kun rasistien avoimet väkivaltafantasiat korostavat heidän oikeuttaan osoittaa mieltään, eikä heidän tausta saati jatkuvat väkivaltauhkaukset eivät ole mikään syy epäillä heidän olevan valmiita syyllistymän rikoksiin, niin silloin tietää jonkin olevan pielessä.

Kun vastaanottokeskukseen tehdään polttopulloisku ja kyseessä on vain mielenilmaisu, niin silloin tietää jonkin olevan pielessä.

Jokin on pielessä. Todellakin. Ja meillä on julkisessa keskustelussa se perustavaa laatua oleva ongelma, että media se me täällä asuvat ihmiset kaipaamme monimutkaisiin asioihin yksinkertaisia ratkaisuja ja siksi me ripustamme ympäristön tapahtumat yksinkertaiselle kahden ääripään akselille. On yhdentekevää, mistä asiasta maahanmuuttoon on kyse, se uutisoidaan ja julkisesti kommunikoidaan vastakohtiensa kautta.

Kun rasisti sanoo ’kyllä’ ja minä sanon ’ei’, onhan siinä ääripäät kyseessä. Mutta jos toinen haluaa tinkiä ihmisarvoisesta kohtelusta ja minä en, niin kumpi meistä on äärimmäinen? Se oikea ääripää? Silti oikeus sanoa ’kyllä’ ja olla tinkimättömästi sitä mieltä, on jostain syystä nostettu ensisijaiseksi suhteessa minun oikeuteeni sanoa ’ei’, sillä minä olen ääripää, sananvapauden vihollinen, jonka vaimon olisi hyvä tulla raiskatuksi. Ei tässä ole mitään järkeä. Ovathan ne sukkia kutovat mummotkin ’ääripäitä’, kun toinen haluaa kutoa valkoisen sukan ja toinen mustan. Ääripäiden sukankutojat! Totuus löytyy siitä keskeltä!

Jos sanotaan, miten rasisti sanoi rumasti, niin siihen sanotaan heti ’mutta ne kommunistitkin’ ja luonnollisesti ilman, että alkuperäistä väitettä kritisoidaan millään tavalla. Tällä tavalla toimien asiat raamitetaan ääripää- diskurssin mukaisesti ja samalla oikeutetaan oma pahuus toisen pahuudella ja siirretään huomio pois itse alkuperäisestä asiasta.

Klassinen red herring- metodi jyllää ja media vain ylläpitää ’ääripäädiskurssia’, joka pilaa keskustelun ja tekee sitä mölyävää mössöä, jossa itse asiasta ei edes puhuta, vaan puhutaan olettamuksista, olkiukoista sekä ylläpidetään omia ennakkoasenteita. Tämä on surkeaa. Todella surkeaa.

Tämän keskustelun äärimmäinen esimerkki on netin kaatopaikkana tunnettu MV- julkaisu:

Lancasterin yliopiston professori Ruth Wodak kutsuu systeemiä ikiliikkujaksi, jossa journalismi ja populistien provokaatiot ruokkivat toisiaan. Koska Olli Immonen on hallituspuolueen edustaja, hän joutui lopulta eroamaan eduskuntaryhmästään – tosin vasta viikkoja kestäneen pyörityksen ja epämääräisen viestinnän jälkeen.

Koska MV ei ole vastuussa kenellekään, sen ei tarvitse pyydellä anteeksi; sen suhde kritiikkiin voi perustua yksinomaan vastakkainasetteluun, voimakkaaseen uhriutumiseen ja salaliittojen osoitteluun.

”Vaikka eivät nämä uusia asioita ole”, Hatakka sanoo. ”Kaupallisen median klikkijournalismilla ja populistien retoriikalla on aina ollut useita yhteneväisyyksiä. Kärjistämällä asioita kiinnostaviksi annetaan väärä kuva tapahtumista. MV on vain äärimmäinen ilmentymä huonosta journalismista, suoraa seurausta valtavirran median toiminnasta.”

”Ilman näitä lieveilmiöitä MV:n tyypit eivät olisi koskaan tajunneet, että tällaistakin paskaa voi tehdä.” ”-

On helppoa kutsua ihmisiä ääripäiksi, sillä se antaa valheellisen oikeutuksen sille, että oikeasti ei uskalla ottaa kantaa ja se on myös helppo pyrkiä hiljentämään ilman, että oikeastaan sanoo yhtään mitään.

Kun kutsuu ihmisiä ääripäiksi, se antaa mahdollisuuden lillua omassa kuplassaan ja kieltäytyä katsomasta suoraan silmiin sitä, mitä oikeasti on sanottu.

Kun minä olen ääripäätä siksi, että tungen käteni rasistiseen sontaan näyttääkseni sen näille tolkun ihmisille, he sanovat rasismin vastustamisen olevan ääripäätä.

Mutta miksi minä olen ääripäätä? Kun minä kritisoin Aleksi Valavuoren kirjoitusta, sen kirjoituksen osoittama kritiikki laimennettiin sanomalla ’ääripään puhetta’. Sen jälkeen ei tarvitse enää ottaa kantaa, kun asia on määritelty ja kategorisoitu ’ääripään puheeksi’. Mutta uhkasinko minä  tappaa Valavuoren? Polttaa? Viedä hautaan? Perseraiskata? Mikä on siis se todellinen ääripää? Se, joka on eri mieltä?

Tämän nykyisen keskustelun oppi on, että ei saa siis olla eri mieltä maahanmuuttokriittisen tarinan kanssa, vaan se on heti ääripäätä. Tämän nykyisen keskustelun oppi on se, että ’maahanmuuttokriittisyys’ on olemuksellisesti merkki syvällisestä älykkyydestä ja sen kritisoiminen on solvaus sananvapautta vastaan. No ovathan 'kyllä' ja 'ei' myös ääripäitä toisilleen. Pitää siis kieltää eri mieltä oleminen, niin kaikki on hyvin ja elämä ilman ääripäitä mahdollistuu.

Miettikääpä: rasismin vastustaminen on nykyisessä keskustelukulttuurissamme negatiiviseksi leimattava ääripään kannanotto. Oikeasti rasismin vastustamisen kutsuminen ääripään kannanotoksi on yhtä älykästä kuin sanoa raiskauksen vastustamisen olevan äärimmäinen kannanotto. Mutta missä ovat puheet raiskauksen vastustajien ääripää- kategorisoinneista? Miksei TV- studioon tuoda ProRaiskaus- liikkeen edustajaa kertomaan, miten raiskaus on vain merkki ihmisen vitaalisuudesta ja elämän ihanasta voimasta? Onhan se nyt äärimmäistä kieltää raiskaaminen! Kyllähän sitä nyt pitää saada raiskata (ainakin omilla tiluksilla)!

No, ei niitä puheita raiskaamisen vastustamisen sijoittamisesta ääripääksi tietenkään ole olemassa, sillä siinä ei olisi mitään järkeä, sillä se on lähtökohta (kuten rasismin vastustaminenkin on). Silti rasismia julistavat poliitikot ja kansanliikkeet saavat osakseen hyväksyvää hyminää ja rasismin vastaiset puheet ovat ääripäätä, joita Tolkun Ihmiset katsovat karsaasti. Mutta tämä ’raiskaus-rasismi’- sanapari paljastaa tarkasti nykyisen keskustelun vinoutuneen luonteen.

Intuitiivisesti raiskauksen ymmärtää jokainen rumaksi ja rujoksi, ehdottoman kiellettäväksi, mutta rasismin arkipäiväistyminen tekee siitä vain yhden mielipiteen, ’jolle tulee mahdollisuus antaa sanoa sanottavansa’. Ja juuri tämän vuoksi meillä on hallituksessa puolue, jonka kansanedustajista 1/3 on liikkeellä puhtaasti rasistisella, ksenofobisella agendalla.  Rasismista ja muukalaisvihamielisyydestä on tullut niin arkipäivää, että sen vastustaminen on äärimmäinen teko, eikä sitä saisi sanoa ääneen, sillä maahanmuuttokriittisessä narratiivissa kritiikki on selkeä aie hiljentää.

Rasismin vastustamisen määritteleminen ääripääksi sille, joka uhkaa väkivallalla ja jopa toteuttaa väkivaltaansa, on uskomaton älyllinen bluffi: pitää saada kutsua naisia suvakkihuoriksi, mutta tätä ei saisi kritisoida, sillä se on äärimmäistä (ja saunan takana on siksi tilaa). Kun kriittinen puhe on ääripää nyrkille ja huorittelulle, niin mitä jää siihen väliin? Siihen jää se nykyisten Tolkun Ihmisten hiljaisuus, joka sallii mölyn elävän, kasvavan ja voivan hyvin.

Kun toiseksi ääripääksi määritellään mielipiteensä kertoja ja sitä verrataan väkivaltaan, olemme matkalla kohti Suomea, jossa väkivalta eri muodoissaan on normalisoitu ja perseraiskaus vain hassun hauskaa maahanmuuttokriittistä kannanottoa.

Kun ääripääksi ovat määritelty myös SPR, vapaaehtoiset työntekijät vastaanottokeskuksissa sekä tasavertaisuuden puolesta puhuvat poliitikot, luulisi jokaisen Tolkun Ihmisen ymmärtävän, että jokin on pielessä.

Ääripää- retoriikka ei ole oikeaa keskustelua. Ääripää-retoriikka on mielikuvien luontiin jämähtänyttä tunnepolitiikkaa ja siksi se on periaatteessa turhaa, sillä se ei vastaa mihinkään asiakysymykseen.

Ääripää-retoriikka on puhdasoppinen väistöliike, jossa tarkoitus on kiinnittää huomio muualle, pois siitä, mistä ei haluta tarkemmin keskustella eli omista näkemyksistä. Ääripää- retoriikka on suojakilpi sille, että ei oikeasti haluta keskustella kriittisesti, vaan halutaan nostaa jalustalle omat mielipiteet kuin tosiasioina ja joihin jokaisella on oikeus – ja juuri siksi kritiikki on tässä tarinassa hyökkäys mielipiteenvapautta vastaan (vaikka kyse on avoimesta keskustelusta, johon ääripää- retoriikkaan jumittunut vähä-älymystö ei ikinä suostu, sillä silloin heidän tulisi paljastaa omien mielipiteiden tunnepitoinen perusta).

Ääripää- retoriikan tarkoitus on yksinkertainen: luoda illuusio kultaisesta keskitiestä, siitä mystisestä sijainnista, josta totuus löytyy. Siitäkään ei kuitenkaan keskustella tarkemmin, koska olennaista on olla rauhallisia ja välttää kärkkäitä kannanottoja, sillä muoto on sisältöä tärkeämpää. Parasta on ehkä olla ihan hiljaa, että kukaan ei vain loukkaannu. Hys, hys.

Kuten Saara Särmä tiivisti:

-“Enkä aio hyväksyä puhetta kahdesta ääripäästä, vaikka ymmärrän sen houkuttelevuuden ja helppouden, ymmärrän kaipuun asemoida itsensä "järkeväksi, tolkulliseksi, objektiiviseksi, neutraaliksi" jne, ymmärrän että tuntuu ikävältä vastustaa jotakin, kun joku ihan kiva tyyppikin voi hei joskus olla vähän rasisti tai seksisti tai lääppijä.

Oishan se kivaa, jos kaikki vaan tulis toimeen keskenään, mutta tilanteessa, jossa yksi ainoa ääripää yrittää väkivallalla uhkailemalla hiljentää muita, on vastuutonta jatkaa horinaa kahdesta ääripäästä ja asemoida siihen keskelle joku mukavastuullinen hiljaisten joukko. Kun yksi joukko aktiivisesti pyrkii hiljentämään muut, se hiljaisuus on juuri sitä, mitä ne haluaa, että saavat olla se ainoa, jonka ääni kuuluu ja näkemykset pääsee esiin. Siksi puhe kahdesta ääripäästä pelaa sen ainoan ääripään pussiin.“-

Myös yhteiskunta ottaa asiaan kantaa: kun poliisi poistaa mielenosoituksesta klovnit ja papit, se sanoo ’rasisteja on kunnioitettava, pitää olla hiljaa, jotta rasisti ei suutu ja lyö’. Kun poliisi suojelee ihmisiä poistamalla heidät siksi, että rasisti ei provosoidu ja lyö, niin siinä on jotain syvällisesti pielessä. Ymmärrättekö ihmiset, miten perverssiä tämä on (vaikka ihmisen poistaminen julkisesta tilasta niskuroinnin takia onkin sinällään ihan oikein)? Ymmärrättekö, miten ääripäiksi on tässä tarinassa määritelty ihmisarvot sekä ihmisviha? Mutta milloin ihmisarvoista tuli ’ääripää’? Vain yksi mahdollinen mielipide? Ja väkivallan uhka kadulla on ihan validi kannanotto?

Te, jotka puhutte naisrauhasta toivoen suvakkihuorien raiskausta, minulla on yksi toive: jos te tosiaan olette naisrauhan puolesta, lopettakaa tuo naisten häirintä. Lopettakaa naisten näkeminen vain kohteena, johon penis tungetaan ja lopettakaa naisen näkeminen ensisijaisesti halujen kohteena (johon vain valkoisella miehellä on oikeus).

Te naisrauhasta ja suvakkihuorien raiskauksista puhuvat: se rauha syntyy kyllä, kun te ymmärrätte olla hiljaa ja lopetatte ylläpitämästä ankeaa naista alentavaa junttimachoilun narratiivianne. Juuri teidän takianne meillä Suomessa on nyt tilanne, jossa maahanmuuttokriittiset perättömät raiskausilmoitukset ovat luoneet ilmapiirin, jossa on järkevää epäillä kaikkia raiskausilmoituksia, joissa tekijäksi epäillään ulkomaalaista.

Juuri teidän naisrauhamölynne takia Tapanilan raiskauksen syyllisten rangaistuksia alennettiin. Ja tästä me saamme kiittää maahanmuuttokriittistä, rasistista mölyä, jonka mukaan vieras on uhka ja naiset eivät enää uskalla kulkea kadulla (sillä muslimi tulee puskasta ja raiskaa). Nuo mölyäjät uskottelevat olevansa Tolkun Ihmisiä, mutta pintaa raaputtaen huomaa helposti, että ihan vaan vanhan koulukunnan rasisteja ovat. Ääripään edustajia. Todistetusti. Monta kertaa.

Meillä on ongelma, hyvät ihmiset. Maahanmuuttokriitikot sekä kultaisen keskitien vaivaama journalismi ovat pilanneet keskustelun.  Opetellaan puhumaan asioista, ei muodosta. Aletaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja lopetetaan niiden jatkuva ripustaminen mystiseen ääripäädikotomiaan. Perkele.

Enkä minä suostu olemaan mitään ääripäätä. Sillä minä en ole mitenkään äärimmäinen. Olen tavallinen ihminen. Se tylsääkin tylsempi tolkun ihminen.  En ole vasemmalla, enkä oikealla, olen edellä. Ole sinäkin, tolkun ihminen.

Äläkä ole hiljaa ja seuraa sivusta.

-”Lapsena Pekka löi minua lapiolla. Huusin, ettei noin saa tehdä. Teppo vieressä oli hiljaa. Hän oli tolkun ihminen. Minä ja Pekka ääripäitä.“- (Jukka Lindström)