20. marras, 2015

Suomalaisuuttani ette saa!

 

Kävin itärajalla retkellä. Kävin Kuusamossa, Näränkävaarassa, paikassa, jossa ihminen on nykyään vain vierailija eikä asukas.

   

Kävely korvessa hankalan tiematkan päässä, jossa henkii se, mistä suomalaisuus koostuu, oli kaikessa hiljaisuudessaan mykistävä kokemus. Olen aina pohtinut, että kun isänmaallinen uhoaa omaa historian kuviin takertuvaa juoksuhautaretoriikkaansa, pitää sanoa, että mene metsään, löydä autio torppa ja astu sisään: sillä sieltä löytyy se suomalaisuus, josta meidän maamme on tehty. Metsässä, pelloilla, niityillä, kärsimyksestä, yritteliäisyydestä, toisistaan välittämisestä, synkkyydestä. Ja silti sama pohjasävel löytyy täältä aina - ja se on usko ja tahto siihen, että me säilymme hengissä.

Minusta karut, unohdetut tuvat kertovat meille juuri sitä tarinaa, jota meidän tulee kuunnella, kun me pohdimme, ketä me oikein olemme ja mistä olemme tulossa – ja ennen kaikkea: mihin me olemme menossa ja keitä me oikein haluamme muuttuvassa maailmassa olla. Patsaat tai historian hahmot kuuluvat museoon ja muisteloihin, mutta ei niillä identiteettiä luoda uudella vuosituhannella.

Kun Suomi itsenäistyi vuonna 1917, ei siitä Närängässä edes tiedetty. Ei ollut tietoa uudesta isänmaasta. Ei tullut kiihko sinne, ei saapunut nationalismi ovelle kolkuttamaan, oli arki, oli elämä. 

Nationalistinen paatos ei ole aiheuttanut mitään muuta kuin ruumiskasoja ja tarkoitushakuista vihaa ja erottelua - kuten se tekee yhä tänä päivänäkin.

Nationalistinen paatos on vain paatosta. Eikä se paatos Närängässä niittänyt heinää, saati tuonut riistaa pöytään. Eikä paatoksellinen, eristävä nationalismi palvele ihmistä edelleenkään.

   

Närängän tila meni konkurssiin, kun tilalle ostettu hevonen kuoli, eikä ollut varaa maksaa velkoja pois. Mutta mitä tekivät asukkaat - he alkoivat käyttämään sonnia hevosen töissä, eivätkä luovuttaneet. Sillä he olivat tehneet lupauksen itselleen:"Tästä maasta me elämme". Ja tämä on minusta huikeaa: ei jääty valittamaan, ei syytetty muita. Keksittiin tapa ja muoto pärjätä.

Närängän tarina on kuin Suomi ja Suomen sielu: aina hieman rikki, sirpaleinen, ei ikinä rauhaa, maailma on tullut liki, vaikka ei aina olisi haluttu, mutta sielussa asuu uskomaton sitkeys ja halu selviytyä ihan itse, luoda itse oma kohtalonsa. Juuri se sitkeys ja halu, joka elintason läskistämiltä nykyajan isänmaallisilta puuttuu, jotka pyrkivät alakuloiseen tuhoon, valitsemalla kohteen, viemällä ihmisarvon ja lopuksi kieltämällä, eristä(y)mällä, tuhoamalla, vailla toivoa hyvästä, vain ajatus yhdestä-ja-samasta.

Viha, muiden krooninen syyttäminen eikä eristäminen eivät Suomea ole ikinä olleet. Mutta isänmaallisten maailma on hyvä vasta, kun jäljellä on enää yksi ihminen. Siinä maailmassa ei enää ole eroja, ei enää ole nyansseja, ei ole erottelua, ei ole solidaarisuutta eikä turhaa välittämistä.

Siksi Näränkä liikutti minua, sillä Näränkä oli rikki, mutta silti se eli eikä luovuttanut – vaikka syitä ja mahdollisuuksia tähän oli. Ja niitä oli monta:

Menkää metsään, astukaa autioon torppaan. Totuus löytyy sieltä. Me löydymme sieltä. Ne tarinat, joista autiot talot meitä muistuttavat, eivät tarvitse kunniamerkkejä, ne tarinat eivät tarvitse tuekseen sodan tematiikkaa, ne tarinat eivät välitä käytetystä kielestä eivätkä ihon väristä. Ne tarinat muistuttavat meitä ihmisen arvosta, suomalaisen ihmisen halusta tehdä maailmasta hieman parempi omille lapsilleen.

Astu sisään suomalaisuuteen, sillä se ottaa sinut vastaan, olet sitten kuka tahansa.

    

Suomalaisuus on paljon hienompaa kuin eristävä ja sulkeva isänmaallisuus. Älkää unohtako tätä, ihmiset.

Vaalikaa, te, isänmaalliset isänmaallisuuttanne - minä vaalin suomalaisuuttani. Ja suomalaisuuttani ette saa.