12. marras, 2015

Laura Huhtasaari on väärässä - ja tarinaa pakolaiskriisistä, Euroopasta ja asioiden taustoista

 

 

Näin kertoo meille kansanedustaja Laura Huhtasaari (PS).

Rouva Huhtasaaren viesti on yksinkertainen ja sopii kuin nyrkki nenänvarteen maahanmuuttokriittiseen narratiiviin: hänen viestinsä on, että ilman turvapaikanhakijoita meillä menisi paremmin. Hän toki unohtaa sanoa, millä tavalla ilman turvapaikanhakijoita sosiaaliturva yhtäkkiä paranee, miten koulujärjestelmä yhtäkkiä muuttuu tehokkaammaksi ja miten ihmeessä yhtäkkiä terveydenhuolto sekä julkinen hallinto muuttuvat tehokkaammiksi? Kaikki korjaantuu, kunhan ei vain ole turvapaikanhakijoita? Hölynpölyä. Mutta jokainen aika on vaatinut omat syntipukkinsa, jonka roolin Euroopassa on nyt saanut muslimit sekä pakolaiset.

Minä kerron teille nyt salaisuuden: maahanmuutto ei ole aiheuttanut yhteiskuntamme nykyisiä ongelmia. Eivät yhtäkään. Vaikka meillä ei olisi huomenna yhtäkään ulkomaalaistaustaista ihmistä Suomessa, samat rakenteelliset ongelmat olisivat edelleen läsnä, eivätkä ongelmat olisikaan kadonneet. Maahanmuuton yhteydessä tulee myös rikollisia, hulluja, kaheleita - eli ihmisiä – mutta ennen kaikkea tulee taloudellista toimeliaisuutta, tervettä kilpailua, elinvoimaa. Siksi turvapaikan hakemisen leimaaminen ongelmien pesäksi ja yhteiskuntamme tuhoksi, on vain absurdia.

Edustaja Huhtasaari, kuten ei myöskään muut PS:n leirejä kaipaavat poliitikot tunnu hyväksyvän sitä inhaa tosiasiaa, että ongelma on, että siellä, missä ihmiset asuivat, on nyt raunioita. Siellä on ISIS. Siellä on Taliban. Siellä on Al-Shabaab. Siellä on Boko Harum. Siellä on diktaattorihallitsija. Siellä on sota. Miten ihmeessä voidaan vain ehdotella leirejä?

Apu lienee tehokkainta, jos sitä voidaan antaa ongelmien alkulähteillä. Ja ei: en tarkoita leirejä, sillä leirit ovat vain väliaikainen apu. Tai miten sen nyt ottaa: esimerkiksi Kakuman pakolaisleiri on ollut pystyssä yli 20 vuotta ja siellä alkaa olemaan jo sellainen sukupolvi syntymässä, jolle vain pakolaisleiri on tuttu.

-”Somalialainen 26-vuotias Baring Shire käveli Somaliasta Dadaabin pakolaisleiriin Keniaan kuusi vuotta sitten. Viime vuonna hänet siirrettiin Kakuma-leiriin yhdessä miehensä ja kolmen lapsensa kanssa.

Seitsemän kuukauden ikäistä vauvaa nukuttava Shire ei osaa sanoa mistä hän unelmoi. Kaksikymmentä vuotta Somalian sisällissodan keskellä kasvaneella ja pakolaisleirillä aikuistuneella naisella ei ole kokemusta normaalista elämästä, eikä siksi osaa ajatella muunlaista elämää.

”Haluaisin selviytyä elämästä jollain muulla tavalla, mutta en tiedä miten”, Shire tyytyy sanomaan.”-

Apua tarvitaan paikan päällä. Ehdottomasti. Sillä tuo leirielämä ei ole mitään elämää. Ihminen tarvitsee ympärilleen yhteiskunnan, ei telttamajoitusta. Minä en voi tässä kohtaa olla pohtimatta, kuinka moni paikallisen auttamisen kannattaja on ehdottanut kuitenkaan kehitysavun kasvattamista? Minusta ne vaateet ovat olleet päinvastaisia: ihmiset leireille, rajat kiinni ja apu minimiin.

Enkä minä ymmärrä, miten Baring Shiren päätymisestä kasvamaan aikuiseksi Kakuma- leirillä, voidaan millään tavalla syyttää ihmisiä, jotka mahdollisesti ovat päässeet Eurooppan tai USA:an. Minä veikkaan, että Eurooppaa ja USA:a voisi suuremmalla syyllä puolestaan syyttää siitä, että Baring Shire on joutunut kasvamaan tuolla pakolaisleirillä.

Ja tällaisista asioista eivät edustajat Huhtasaari & Co. välitä, sillä nämä asiat eivät näy numeroissa.

Se, että maailmassa on miljardeja köyhiä tai reilut 60 miljoonaa pakolaista, ei millään tavalla vähennä velvollisuuttamme auttaa turvapaikanhakijoita. Rajojen sulkeminen sekä ihmisten leireille sullominen poistaa apua tarvitsevat silmistämme ja se taas tekee entistä helpommaksi lopettaa auttaminen kokonaan, kuten nyt Suomen hallituskin on tekemässä. Tosiasia kuitenkin on, että turvapaikanhakijoiden mollaaminen Torniossa mielenosoituksissa ei kuitenkaan lopeta sotaa Syyriassa, eikä vähennä apua kaipaavien ihmisten määrää. Minä sen sijaan kannustan meitä kaikkia niin turvapaikanhakijoiden kuin syntyperäisten suomalaisten avuntarvitsijoiden auttamiseen. Minä kannustan meitä kaikkia myös ymmärtämään, että pakolaisten valtaisaan määrään ei ole vain yhtä ratkaisua: on tehtävä monia asioita välittömästi sekä pitkällä aikavälillä.

Muutaman tuhannen köyhän saapuminen Suomeen ei paranna kaikkien maailman kolmen miljardin köyhän tilannetta. Mutta ei sen tarvitse, eikä sen ole tarkoituskaan. Tänne pääseminen parantaa kuitenkin tänne päässeiden elämän laatua. Nämä ihmiset ovat vain pisara meressä, mutta me voimme kuitenkin vaikuttaa edes juuri siihen pisaraan. Eikä tämä ole lainkaan huono asia.

Turvapaikanhakijoiden vastaanottamisen motiivi ei ole taistelu köyhyyttä vastaan, vaan ihmisyys. Me ylläpidämme omia arvojamme auttamalla, eikä tämä moraalinen aspekti(kaan) avaudu solvaamalla ihmisiä ’elintasosurffareiksi’ saati ehdottelemalla leirejä, jotta elämä olisi täällä mahdollisimman kurjaa.

Isommassa mittakaavassa meidän tulisi pohtia erityisesti Euroopan itsestään antamaan kuvaan. Sillä se kuva ei ole yhtenäinen, kaunis, eikä edes kovinkaan hyväsydäminen. Olemme todistamassa arvoiltaan eripuraisen  Euroopan unionin sisäistä törmäilyä. EU on reagoinut saapuvaan turvapaikanhakijoiden massaan hämmentyneenä kuin housut kintuissa, epäjärjestyksessä ja ilman selkeitä yhtenäisiä sääntöjä, joiden puutteen taustalla ovat erilaiset arvot sekä poliittinen ilmapiiri.

Joissakin maissa on toimittu hyvässä järjestyksessä ja moraalisesti korkealla tasolla, kuten Saksassa, Ruotsissa sekä Ranskassa, mutta joissain maissa on siirrytty suoraan pelottavaan, muukalaisvihamieliseen ja lähes rasistiseen vihapolitiikkaan, kuten Unkarissa, Kroatiassa sekä Slovakiassa. Suomi on mielestäni tuossa välissä: meillä on tehty jo paljon hyviä asioita, mutta silti meillä kuplii rasistinen, muukalaisiin ihmisarvottomasti suhtautuva pyrkimys Eduskuntaamme ja hallitustamme myöten. Euroopan tuntuu olevan vaikeuksia löytää oma äänensä sekä linjansa tässä kriisissä, vaikka todellinen turvapaikanhakijoiden määrä on alle 1%:n koko Euroopan väestöstä, sellaiset 700.000: tämän määrän ihmisiä ei pitäisi olla liian suuri pala purtavaksi sivistyneelle ja kehittyneelle Euroopalle.

Meidän on Suomessakin vastattava kysymykseen, että aiommeko me muut eurooppalaiset seurata vaikka ruotsalaisia tai saksalaisia, jotka ottivat vastaan ensimmäiset junat Syyrian turvapaikanhakijoita lämpimästi hymyillen ja aloittaen heti keskustelut integraatiosta sekä ihmisten kansalaisikseen ottamisesta vai tyydymmekö me vain vaatimaan enemmän muureja, esteitä, irtisanomaan Schengen- sopimuksen (kun meitä niin pelottaa vieras) ja suljemmeko rajat, kuten Kroatiassa tai Unkarissa? Johtaako pelkoretoriikkamme siihen, että vaadimme yhä kuuluvammin ihmisten sijoittamista keskitysleirejä muistuttaviin oloihin ja vain siksi, että emme halua vaikuttaa liian miellyttäviltä? Mitä tällainen lähestymistapa tekisi meidän arvoillemme? Minkälaiseksi meidän yhteiskuntamme muuttuisi, jos me yhtäkkiä lopettaisimme arvojemme mukaan elämisen? Voisi sanoa, että meidän eurooppalaisten ja sen mukana suomalaisten vastaus tähän pakolaiskriisiin paljastaa meille paljon meidän omasta tulevaisuudestamme ja arvojemme kestävyydestä.

Meidän on myös opittava tästä nykyisen pakolaiskriisistä jotain hyvin oleellista globaalisti, ei siis pelkästään Euroopan tasolla. On nimittäin oikeasti silmiin pistävää, että yli 50 prosenttia nykyisistä pakolaisista tulevat yksin maista, joissa kansa nousi ’Arabikevään’ aikana väkivalloin vaatimaan muutosta: Syyria, Libya, Irak, Afganistan, Kosovo.  Nämä ovat maita, jotka ajautuivat sisällissotaan sekä ovat olleet kohteina ulkomaisissa, ​​sotilaallisissa interventioissa ja ovat myös kärsineet sotiensa ansiosta useita, tuhoisia, väkivallan sävyttämiä syklejä, jotka ovat ajaneet näiden maiden ihmisten pakenemaan kohti turvaa, kohti Eurooppaa. Egyptiläiset ja tunisialaisten lähtivät puolestaan kaduille vaatimaan muutosta ilman väkivaltaa ihmisten toimesta ja vaikka niiden nykyisten järjestelmien tilanteet ovat kaukana täydellisestä, siellä on kuitenkin aitoa toivoa siirtymisestä ankeasta tyranniasta edes jonkinnäköiseen demokratiaan.

Näissä maissa on meille opetus, jota meillä ei ole varaa sivuuttaa: vain liikehdintä/muutos, joilla on pitkän aikavälin mahdollisuus menestyä ja luoda maahan järjestyksen ja demokratian, ovat ne, jotka käydään/tapahtuu ilman väkivaltaa.  Väkivallaton muutos tarjoaa paremman perustan kuin yksikään diktaattori saati muu epädemokraattinen, ulkopuolinen interventio saati voima voi koskaan tarjota. Tämä on yksinkertaista: jos tavoitteemme on tehdä maailmasta rauhallinen ja vakaa paikka, väkivallattomuus on ainoa mahdollinen tie.

Ja tästä on olemassa ihan faktuaalista tietoakin. Nimittäin kirjassa ‘Why Civil Resistance Works: The Strategic Logic of Nonviolent Conflict (Columbia Studies in Terrorism and Irregular Warfare)’ osoitetaan selkeästi, miten kuluneen sadan vuoden aikana väkivallaton muutos on ollut yli kaksi kertaa tehokkaampi kuin väkivaltaan ja voimaan perustuva muutos. Kun 52% väkivallattomasta liikehdinnästä saavutti tavoitteensa, vain 23 prosenttia voiman käyttöön perustuvista saavuttivat tavoitteensa.

Ja väkivallaton muutos myös 10 kertaa todennäköisemmin tuottaa kestävän pohjan demokratialle, sillä 42 prosenttia väkivallattomasta muutoksesta saavuttaa pitkän aikavälin vakauden sekä yhteiskunnallisen rauhan, kun taas niiden maiden joukosta, jotka valitsivat muutoksen välineeksi aseet ja väkivallan, tuo lukema putoaa vaivaiseen 4 prosenttiin.  Nämä ovat hurjia eroja, hyvät ihmiset.

Nämä lukemat antavat meille syyn tehdä kohtuullisen selkeitä johtopäätöksiä: pommit, armeijat, sota, väkivalta, armeijan maaperään painautuvat saappaat eivät tuota, eivätkä varmista demokratiaa, vaan ne tuottavat enemmän kriisiä sekä kurjuutta.

Nämä asiat on pidettävä mielessä, kun me pohdimme ihmisten syitä liikkua ja meidän suhtautumistamme maahamme tuleviin turvapaikanhakijoihin. Me emme saa unohtaa kokonaisuutta, kun puhumme näiden ihmisten mahdollisuuksia vaikuttaa siellä omassa maassaan, emmekä saa unohtaa tapahtuneita asioita, kun me haluamme vaikuttaa Euroopan tasolla eurooppalaiseen maahanmuuttopolitiikkaan, jossa pääperiaatteet tulisi olla yhteiset.

Loppujen lopuksi se ei ole yksin Suomi, joka pystyy vaikuttamaan ihmisen liikkeeseen. Siihen tarvitaan koko Euroopan sitoutumista. Eikä vastauksena voi olla vain ehdottaa leirejä tai vain esittää vaateita kategorisesta ihmisten rajalta käännyttämisestä.

Olet siis väärässä, Laura Huhtasaari. Olet siis väärässä, Jussi Halla-aho. Piste.