26. syys, 2015

Arkipäiväistetty rasismi: vastakkainasettelu, dialogi Ku Klux Klanin hengessä ja ihmisen unohtaminen

 

-”Minusta meidän pitää myöskin rauhallisesti ymmärtää niitä pelkoja ja huolia, joita ihmisillä on siellä omassa arjessaan koskien tätä suurta muutosta mikä täällä on tapahtunut. Tänne on yli kymmenkertainen, ehkä yli 15-kertainen määrä normaaliin tilanteeseen (verrattuna) tullut turvapaikanhakijoita.

– Ihmisiä huolettaa, osin pelottaakin tämä tilanne. Mitä kaikkea tämä tarkoittaa? Meidän pitäisi pystyä asialliseen, rauhalliseen keskusteluun myös siitä, ilman että leimaamme näitä ihmisiä rasisteiksi, jotka ottavat esille näitä omia huoliaan. Minusta niitäkin pitää kuulla.”- (Juha Sipilä, KESK 24.9.2015)

Minä en pääse eroon tästä viestistä. Kerran luettuani sen, se jäi mieleeni pyörimään. Tässä Juha Sipilän viestissä on jotain hyvin, hyvin häiritsevää.

Sipilän viestissä on se ristiriita, että ei kukaan ole kutsunut rasisteiksi niitä, jotka vain ovat huolissaan. Mutta rasistit haluavat luonnollisesti ylläpitää ajatusta, että he vain 'esittävät huoliaan'. Oikeasti ne, jotka ovat oikeasti vain huolissaan ja epävarmoja, ovat näkymättömissä ja hiljaa. Ei heistä kukaan edes puhu. Siksi Sipilän puheenvuoro on jo itsessään epämielekäs ja harkitsematon.

Oikeasti: kyse on rasismin arkipäiväistymisestä. Kyse on siitä, että arkipäiväistynyt rasismi on ujuttautunut osaksi normaalia kieltämme ja siksi tuntuu ihan järkevältä olla kutsumatta rasismia rasismiksi, sillä eihän sitä edes ole, on vain ’omia huoliaan esiin ottavia kansalaisia’.

Mutta rasismi on nyt. Ikävä kyllä.

Ja rasismin arkipäiväistäminen johtaa polttopulloihin: http://www.iltalehti.fi/uutiset/201509250102936_uu.shtml

Rasismin arkipäiväistyminen johtaa turvapaikanhakijoita kuljettavien bussien kivittämiseen: http://www.iltalehti.fi/uutiset/2015092520414173_uu.shtml

Rasismin arkipäiväistyminen johtaa pakolaisia auttavien ihmisten uhkailuun: http://www.ts.fi/uutiset/turun+seutu/812835/Poliisi+Pakolaisia+auttavia+kansalaisia+uhkaillaan

Rasismin arkipäiväistyminen oikeuttaa lipaskerääjien kiusaamisen: http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1442718203677.html

Rasismin arkipäiväistyminen johtaa vihan ja pelon lietsonnan lisääntymiseen: http://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/poliisi_huolissaan_valheellisista_raiskaushuhuista_perattomien_tietojen

Ja näitä riittää Suomessa vuonna 2015. Ja arkipäiväistyneen rasismin maailmassa nämäkin ovat vain niitä ’omia huoliaan esille tuovien ihmisten kohtaamisia’, sillä:

-”Meidän pitäisi pystyä asialliseen, rauhalliseen keskusteluun myös siitä, ilman että leimaamme näitä ihmisiä rasisteiksi, jotka ottavat esille näitä omia huoliaan. Minusta niitäkin pitää kuulla.”-

Mutta totuus on jossain muualla. Totuus on se, että ’maahanmuuttokriittinen’ hysteria synnyttää ja ylläpitää tarinoita, joihin me joudumme törmäämään kaikkialla. Ja ne tarinat eivät ole helliä tarinoita, vaan ne syntyvät epäluulosta ja siitä lietsomisesta, jota suomalaiset poliitikot herra Halla-ahosta alkaen harrastavat.

Tässä tuoreimpia ’myyttisiä tarinoita’, joita todellisuuden kanssa riitoihin joutuneet ihmishalla-ahot levittävät kuin tositarinoina ja jotka toimivat arkipäiväistetyn rasismin polttoaineena:

Ja näitä riittää. Näitä tarinoita hirvittävistä maahanmuuttajalaumoista sekä ahneista, loisivista iPhone- miehistä ylläpitävät ihmiset jokaisesta yhteiskuntaluokasta Jussi Halla-ahosta lähtien ja viimeksi kansanedustaja Wille Rydman päätti listata valtaisan määrän ’maahanmuuttokriitikoiden’ latteuksia sisältäen tilastojen tarkoituksellisesta väärintulkintaa ja tarkoituksena vain ylläpitää dystopiaa uppoavasta Suomesta, joka tulee, mikäli pian ei tehdä jotain dramaattista.

Jussi Halla-aho sekä Wille Rydman ovat mainioita esimerkkejä ’maahanmuuttokriitikoiden’ tyyppitavasta reagoida asioihin vainoharhalla sekä pelkkään tunteeseen perustuvalla kyynisellä paniikilla. Heidän kummankaan jutut eivät kestä kriittistä tarkastelua ja he kummatkin vain toistavat samoja mantroja, jotka brutaalimmassa muodossaan päätyvät netin roskajulkaisuihin MV:stä lähtien ja joita Suomen kansan Pavlovin Koira- osasto uskoo vailla kritiikin häivää ja joita tungetaan kuin tosina netin keskustelupalstat ja kommenttiosastot täyteen. Ja ne jutut ovat juuri niitä, joita listasin. Minun on vaikea ymmärtää näiden juttujen tarvetta, sillä mikäli maahanmuutto on niin valtaisa ongelma kuin sen väitetään olevan, niin luulisi todistusaineiston puhuvan puolestaan ilman, että sitä aineistoa täytyy itse keksiä.

Se, mikä näistä ’maahanmuuttokriitikoiden’ puheista selviää, on että turvapaikanhakijat eivät voi tehdä oikein. Ikinä. Sillä ensin he saavat liikaa tukia ja kun osoitetaan, että asia ei ole näin, niin seuraavaksi niitä tukia halutaankin sitten leikata tai jopa poistaa kokonaan.

Ja jos turvapaikanhakijalla on iPhone, tarkoittaa se turvapaikanhakijan olevan valehtelijan, eikä iPhone-mies voi olla ’oikea’ hädänalainen. Ja jos turvapaikanhakija on köyhä ja kurja, on hän silloin kouluttamaton ja taakka Suomelle: vaatii kouluja, vaatii apua, vaatii tukea. Ja jos turvapaikan saanut menee töihin, niin vie hän suomalaisen työn. Ja apua pitää antaa paikanpäällä, mutta sitten leikataan rahaa sieltäkin.

Eikä tässä hysteriassa ole mitään järkeä. Ulkoministerimme kommentoi asiaa eilen tällä tavalla:

-”Tämä pätee muuhunkin kuin maahanmuuttokeskusteluun: kärjistetään ja ymmärretään tahallaan väärin, leimataan toisia perusteettomasti, on Soinin näkemys tilanteesta.”-

Ja mikä on herra Soinin lopullinen vastaus? No, vastakkainasettelu ja punavihervasemmisto. Kun rasismin tuomitseminen on noin vaikeaa, ei ole ihme, miksi rasismi on arkipäivää Suomessa. Ei tässä ole mitään järkeä. Vastakkainasettelu. Punavihervasemmisto. Minä en aivan pääse sisälle tähän ’vastakkainasettelun’ tematiikkaan. Miksi rasismin kutsuminen rasismiksi on ’vastakkainasettelua’? Miksi eri mieltä oleminen on ’vastakkainasettelua’? Onko ’vastakkainasettelua’ kertoa, että maapallo onkin pallo? Entä minkälaista ’vastakkainasettelua’ on se, että kielessämme ovat sanat ’kyllä’ ja ’ei’? Sillä kielemmehän miltei pakottaa meidät ’vastakkainasetteluun’ mahdollistamalla jyrkät erot!

Ja miksi esimerkiksi totuuden tai tylsien ihmisarvojen suhteen sallisi turhan jyrkkiä eroja? Kyllä ihmisiä pitää saada vähän tappaa! Ainakin maahanmuuttajia. Ja homoja. Ja kommareita. Ja punavihervasemmisto. On hirvittävä kärjistys ja ääripään mielipide, että näin ei saisi toimia. Näin nämä asiat koetaan. Jokaisen mielipide on yhtä arvokas, eikö vain, Timo Soini?

Ei ole kyse mistään vastakkainasettelusta. On kyse paljon yksinkertaisemmasta asiasta: eri mieltä olemisesta. Ja rasistit ovat sitä miltä, että ihmisarvo ei ole kaikille sama. Rasisti on sitä mieltä, että ihminen voidaan arvottaa etnisyyden, uskonnon tai vaikka rodun mukaan. Tämän kritisointi ei ole ’vastakkainasettelua’. Rasisti toki haluaa häivyttää oman mielipiteensä mielettömyyden puhumalla vastakkainasettelusta. He ylläpitävät ’vastakkainasettelun’ diskurssia, sillä se ylläpitää heidän ajatustaan ääripäistä, jolloin on helpompi häivyttää rasismin epämiellyttävyys syytöksiin ääripään aiheuttamasta vastakkainasettelusta. Ja kas: itse asia on häivytetty ja keskiöön on nostettu tavallinen ihminen, jonka rasisminvastaisuus onkin muuttunut epäilyttäväksi ’vastakkainasetteluksi’.

Rasisti ei vain osaa olla eri mieltä. Siksi he haluavat puhua ’ääripäistä’ ja ’vastakkainasettelusta’, jotta itse asian sijaan puhuttaisiinkin vain muodosta. Juuri ennen tietoa Kouvolan ja Lahden Ku Klux Klan- dialogista, Alexander Stubb muistutti meitä, että muukalaisvastaisia mielenosoituksia ei pidä ’tuomita’. Samaan hengenvetoon Juha Sipilä antoi oman varoituksensa siitä, miten ei pitäisi leimata ihmisiä rasisteiksi. Timo Soini muistutti siis omalta osaltaan, että syytä keskustelun kärjistymiseen on yhtä lailla punavihreässä kuplassakin.

Ja kaikessa tässä keskiössä on kuvitelma ’vastakkainasettelusta’ sekä ’ääripäistä’. Tämän keskustelun toisessa ääripäässä ovat rasisti, joka heittää ilotulitteita sekä kiviä sotaa pakenevien ihmisten päälle, sekä poliitikko, joka dehumanisoi ihmisryhmiä kutsumalla heitä ’pedofiiliuskonnon edustajiksi’ sekä ’iPhonemiehiksi’. Siinä toisessa ääripäässä on ihan tavallinen ihminen, joka kritisoi ihmisten epäinhimillistämistä ja sieltä löytyy myös ihminen, joka hoitaa vastaanottokeskuksessa juoksevia asioita, jotta pakolaisella olisi vihdoin hyvä olla ja palkkioksi tästä, häntä haukutaan, solvataan ja hänen päällensä syljetään.

Ja ollaksemme loogisia, pitäisi meidän kutsua koulukiusaajaa ’oppilaskriittiseksi’ ja koulukiusaamisen kohde määritellään ’ääripääksi’ ja kiusaamistilanne on luonnollisesti ’vastakkainasettelua’, jossa kiusatun tulisi välttää kiusaajan leimaamista, sillä se olisi tosi rumasti tehty. Myös raiskaaja pitää nimetä uusiksi ’naiskriittiseksi’ ja ’nainen’ on luonnollisesti sitten ’ääripää’. En tiedä, onko näissä esimerkeissä mitään järkeä, mutta näin niitä asioita koetaan, eikö vain?

Mutta milloin ihmisyydestä tuli ääripää? Missä vaiheessa ajauduimme ojaan keskustelemaan ihmisarvoista vain yhtenä näkökulmana? Milloin ihmisarvot eivät enää olleet lähtökohta, vaan vastakkainasettelun aiheuttaja? Ja missä on se ääripäiden välinen keskitie, johon meidän kaikkien tulisi itsemme sijoittaa?

Rasismin suhteen keskitietä ei edes ole olemassa, sillä olla ihminen ei ole mikään kompromissi.

Meidän pitää oppia erottamaan äärimmäiset aatteet äärimmäisistä teoista. Äärimmäinen aate kauniissa paketissa on edelleen äärimmäinen, arvojamme kyseenalaistava aate. Meidän on vastaavasti opittava erottamaan vihapuhe vihaisesta puheesta. Vihapuheen ei tarvitse olla vihaista ollakseen äärimmäistä, eikä vihainen puhe ole koskaan automaattisesti sama kuin ääripuhe. 

Minua ei oikeastaan lohduta lainkaan, että hallitus on nyt selväsanaisesti tuominnut viime yön aikana tapahtuneet rasistiset ja väkivaltaiset teot turvapaikanhakijoita kohtaan. Tuomitseminen on liian vähän ja liian myöhään. Meillä on hallituksessa ministereitä ja meillä on kansanedustajia, jotka puhuvat ’vetovoimatekijöistä’, ’Eurabiasta’ ja ’elintasopakolaisista’ ja jotka leimaavat rasismia vastustavia tavallisia ihmisiä ’ääripääksi’ ja nämä ovat koko ajan luomassa Suomeen ilmapiiriä, jossa Ku Klux Klan- performanssit sekä rasistiset mielenilmaukset saavat lisää tilaa ja polttoainetta.

Kun viha on nyt vuosien tauon jälkeen siirtynyt kaduille, on tehtävä jotain, eikä vain elehdittävä, sillä muuten rasistinen vihapuhe lietsoo vain lisää väkivaltaa. Nämä nyt tehdyt performanssit eivät ole yksittäisiä hyökkäyksiä ja väkivallantekoja, vaan ne ovat osa laajempaa ilmiötä, eivätkä ne siten ole marginalisoitavissa, eikä niitä saa marginalisoida. Niitä ei edes tule tuomita yksittäisinä tapahtumina, vaan ne pitää tuoda esille osana suomalaisen yhteiskunnan kovenevaa mielipidekulttuuria sekä osana harkittua, tarkoituksellista politiikkaa.

Rasismi sinällään asettaa meille valtaisan haasteen ja se haaste ei ole kooltaan kovinkaan pieni. Se haaste on itseasiassa valtava, sillä rasismi pakottaa meidät pohtimaan, mitä me olemme, mitkä ovat arvomme ja olemmeko valmiita pitämään niistä kiinni. Rasismi pakottaa meitä tänä päivänä muistamaan, että olemme edelleen ihmisiä:

Upotetun kuvan pysyvä linkki

Me emme saa unohtaa ihmistä. Meidän on pidettävä huolta niistä, jotka apua tarvitsevat. Myös niistä, jotka nyt pelkäävät jäävän ilman yhteiskunnan apua.

Me olemme kaikki ihmisiä. Suomalaiset. Pakolaiset. Ihmisiä.

Älä unohda tätä, ihminen.