4. elo, 2015

Perttelin kuuma kesä, pienen lapsen moraali ja politiikkana uhriutuminen

 

Tuli mieleeni erinäisiä poliitikkojen ulostuloja seuratessani tarina lapsuudestani tuolla Perttelin maisemissa, jossa kesä oli aina kuuma, järvien vedet lämpimämpiä kuin muualla ja ulko-oven avatessa kasvoja helli pehmeääkin pehmeämpi tuuli.

Aah, Perttelin kuuma kesä ja lapsuuden maisemat, niitetyn heinän tuoksu, valoisat yöt ja retket Varvojärven maisemissa.

Pertteli, tuo muistojen ihana Shangri-La.

Ai niin, se tarina. Se tarina meni näin: minulla on kaksoisveli, jonka kanssa kesäpäivisin menimme pelaamaan muiden kylän lasten kanssa pesäpalloa. Taisi olla kyse 4H- kerhosta, joka oli aina viikottainen kohokohta pienessä maaseutukylässä, jossa asuimme keskellä peltoja, synkkien metsikköjen reunamilla.

Olimme jälleen kerran pelaamassa koulumme pihalla pesäpalloa ja minulla oli ollut riitaa veljeni kanssa - mikä nyt on melko normaalia 10- vuotiaille veljeksille - ja kesken pelin minua sitten ärsytti oikein tosissaan ja syyllistyin typerään tekoon. Minä nimittäin potkaisin veljeäni. Otin oikein vauhtia ja potkaisin polvella veljeäni selkään, kipeästi juuri siihen munuaisten kohdalle.

Joo, tiedän, että se oli typerää, totta kai tiesin jo teon yhteydessä, mutta 10- vuotias ei niin hyvin osaa vielä tunteitaan hallita, niin tunne pääsi ns. läpi ja potkuksihan se tunne muuntui.

Veljeni jäi maahan makaamaan. Kaikki kanssaihmiset alkoivat minulta tiukkaamaan, että: "Mitä sinä oikein teet? Ei saa potkia ketään!".

Minä siihen, että: "Se oli vahinko ja että oma moka, kun juoksi tielleni."

Muut ihmiset sanoivat, että he kyllä näkivät, ettei kyse ollut vahingosta, mutta minä jatkoin inttämistäni, sillä olin varma siitä, että he minua uskovat, jos tarpeeksi kauan intän, sillä tarkoituksella yritin saada potkuni näyttämään vahingolta. Niinpä, tiedän mitä ajattelet: polvella potku selkään pesäpallon yhteydessä on tosi helppo naamioida vahingoksi, mutta minä olin täysin varma, että osasin naamioida tuon potkun niin hyvin, että kaikki menevät lankaan. Mitä tuohon nyt sanoisi? 10- vuotias voi olla veljeään kohtaan melko julma.

Minä jankkasin ja jankkasin, että vahinko se oli ja että itse asiassa se polveni osuma olikin veljeni oma moka, mutta eihän kukaan uskonut. Nuo muut ihmiset eivät menneet lankaan ja sehän ottaa kunnian päälle! Kyllä otti päähän! Minulta vaadittiin jopa anteeksipyyntöä. Miettikää: anteeksipyyntöä, miten röyhkeää! Ja enhän minä taipunut anteeksipyyntöön, ei 10- vuotiaan egoni moiseen taipunut, olinhan jo iso mies, eikä minua kukaan käske, perkele.

Ja mitä minä teinkään, kun havaitsin tarinani jäävän vaille uskottavuutta? No, minä aloin itkemään. Ja minä itkin. Ja minä itkin. Kyllä: minä itkin, itkin ja selitin, miten vika oli oikeastaan veljessäni, mitäs tuli tielle.

Ja sitten klassisin puolustus: itkun lisäksi minä syyllistin myös muita. Minulle ei siis riittänyt se, että syytin veljeäni, vaan minä aloin myös syyttämään muita, ihan sujuvasti, tuosta vain. Minä itkun läpi aloin syyttämään muita siitä, miten he kehtaavat syyttää minua, minä menin oikein maahan makaamaan tehostaakseni uhriuttani ja hoin kovaan ääneen: "Tuntuu tosi pahalta, kun te syytätte minua jostain, mitä minä en ole tehnyt. Miksi te olette veljeni puolella? Miksi?".

Ja tämä siitä huolimatta, että kaikki näkivät koko episodin.

Lopputulos oli se, että kaverit auttoivat veljeni koulun rappusille hoivattavaksi ja minä jäin yksin maahan makaamaan itkien selittämään olemattomalle yleisölleni, miten minua kiusataan. Siellä minä sitten makasin, yksin hiekkakentällä ja sivusilmällä katsoin kuinka veljestäni pidettiin huolta. Ja minä tunsin itseni nöyryytetyksi ja samalla myös tunsin, että olin ansainnut yksin jäämiseni. Mutta en myöntänyt, perkele.

Mikä lienee tarinan opetus?

No se, että mikäli teet politiikkaa 10- vuotiaan kehittymättömällä moraalilla ja logiikalla, loppujen lopuksi sinä jäät yksin maahan makaamaan muiden kääntäessä sinulle selkänsä ja jäät itkien yksin syyttämään omista teoistasi muita.

Ja uhriutuminen poliittisena työkaluna on juuri yhtä noloa kuin tuo minun 10- vuotiaana suorittama syyllistämisperformanssini. Myönnän: noloahan tuo oli.

Enkä ole muuten tähän päivään mennessä pyytänyt anteeksi veljeltäni ja se on minua yli 30- vuotta jo vaivannut. Joten, veljeni, pyydän anteeksi. Minä muistan edelleen tekoni. Ja edelleen sitä häpeän. Anteeksi.

Suosittelen tätä myös kaikille niille, joille politiikan agendalla on uhriutuminen ja muiden syyllistäminen omasta umpikujastaan. Myöntäkää, pyytäkää anteeksi, siitä se lähtee, se aito dialogi, sillä ilman nöyryyttä, ilman myöntämistä, ilman anteeksipyyntöä selät pysyvät teille edelleen käännettyinä.

Ja tuo tarina? Se on muuten ihan oikeasti totta. Ja tuo uhriutumisen politiikka? Sekin on ihan oikeasti totta. Ikävä kyllä.