18. huhti, 2015

Olkaa heteroita, olkaa homoja, olkaa onnellisia

 

Homo.

Homo.

Homo.


Hetero.

Hetero.

Hetero.


Homo.
Hetero.


Homo.
Hetero.

Sukupuolineutraali avioliitto.

Sanahirviö.

Väkisinväännetty, ikävänkuuloinen termi, joka ei tee oikeutta itse asialle vaan tekee siitä outoa, ylimääriteltyä ja erikoisesti tulkittua, sillä en minä ainakaan usko, että avioliittoon itsensä halajavalle ihmiselle sukupuoli on kovinkaan neutraali asia. Uskoakseni sukupuolella on siis merkitystä avioliiton satamaan purjehtiville ihmisille – ja siksi sanan ’neutraali’ käyttö on hieman outo tässä kohtaa. Miksei voi olla vain ’avioliitto’, sillä itse avioliiton näkökulmasta sukupuolella ei ole mitään merkitystä?

Jotenkin tuntuu, että julkisessa keskustelussa kysymys ’sukupuolineutraalista avioliitosta’ on saanut suhteettoman suuren roolin – aivan kuin kyse olisi oikeasti jostain suuresta ja merkittävästä asiasta. Toki asia on merkittävä niille, jotka kärsivät heteronormatiivisen yhteiskunnan luutuneista perinteistä, mutta tämän asian ei tulisi edes olla mikään ongelma. Kenellekään. Kysymyshän on yksinkertaisesti vain ja ainoastaan siitä, että kaksi täysi-ikäistä ja -päistä ihmistä voisivat solmia keskenään avioliiton riippumatta siitä, minkälaiset työkalut haarojen välistä löytyvät.

Ei kyse ole tämän monimutkaisemmasta asiasta. Mutta miten ihmeessä näin yksinkertainen asia saadaan muutettua niin vaikeaksi? Minun on tätä vaikea ymmärtää.

Keskustelu aiheeseen liittyen käy edelleen kuumana, vaikka itse lakialoite jo Eduskunnassa hyväksyttiin ja ’sukupuolineutraali avioliitto' ja siihen liittyvä puhe on edelleen sitä samaa armotonta ’juupas-eipäs-ite-oot-jumala-saatana-luonto-perkele-Aatami-Eeva-pyllyreikä-yäk’- argumentaatiota täynnä. Aikuiset ihmiset eivät aina osaa oikein keskustella, tunteella mennään ja järki sammuu. Pitäisi muistaa, että avioliittoperinne ei ole arvo samalla tavalla kuin esim. oikeus säilyä hengissä, oikeus vapauteen tai oikeus vapaaseen ajatteluun ja siksi tietty vapaus tai tietty rajoitus on sallittava – myös kirkolle ja papille on sallittava oikeus siihen, ettei suostu vihkimään kristilliseen avioliittoon, jos se sotii omia, sisäisiä sääntöjään tai papin arvoja vastaan. Mutta ei tämän avioliittoa sinällään tulisi estää homoiltakaan! Ja samalla pitäisi kysyä myös, että mikä muu moraalittomuus tai uskon opin vastaisuus estäisi kirkollisen vihkimisen? Miksi juuri homous on niin iso synti että se estäisi kirkossa vihkimisen, mutta murhamies kyllä vihitään?

Minä itse en kuulu kirkkoon enkä usko Jumalaan ja olen myös Jumalan silmissä tehnyt syntiä, mutta silti olen mennyt naimisiin – miksi siis minulle sallitaan avioliitto vain sillä perusteella, etten homostele? Tappaa ja raiskata saan, mutta kunhan en homostele, niin alttari on avoinna. Mutta älä homostele! Se on kauheaa! Outoja ovat uskon tiet, sanoisin.

Älkääkö lässyttäkö minulle myöskään ’luonnollisuudesta’, että ainoa ’luonnollinen parisuhteen muoto on heterosuhde’. Ei ole nimittäin olemassa luonnonlakia, joka näin edellyttää. Ei ole mitään ’luonnollista’ siinä, että mies ja nainen elävät parisuhteessa. Ainoa täysin luonnollinen asia tässä keskustelun diskurssissa on se, että lisääntymiseen vaaditaan mies ja nainen (tai siis siittiö & munasolu). Mutta parisuhteen absoluuttiseksi määrittäjäksi tästä ei ole, eikä tällaista lainalaisuutta ole olemassa. Piste.

Kyse on valinnasta ja sen vapaudesta. Se, mihin mies kullinsa työntää, ei oikeasti ole kovinkaan merkittävä asia.

Lapsen etukaan ei toimi tässä kohtaa argumenttina heteroavioliiton puolesta: lapsella ei ole mitään 'oikeutta' äitiin ja isään. Tämä on aika hurjaa, mutta näin tämä asia nyt vain on. Sillä, jos olisi tällainen ’oikeus’, avioerot kiellettäisiin lailla, yksinhuoltajuudesta rankaistaisiin, vain heteroparit sallittaisiin ja vanhemmuuteen olisi soveltuvuustesti.

Jos oikein kylmästi pohditaan tätä asiaa, niin lapsella ei itseasiassa ole edes oikeutta rakkauteen tai onnellisuuteen. Olen pahoillani, mutta sellaista perusoikeutta saati lakia ei meidän yhteiskunnassamme ole. Lapsella on tietenkin lakisääteinen oikeus tiettyyn huolenpitoon, mutta maailmassa tilanne on nyt kuitenkin niin, että jos kukaan ei jätä heitteille, raiskaa, juota viinaa, vedä turpaan ja jos lain määrittelemät asiat hoidetaan vaatimusten mukaisesti, niin se riittää. Jos vanhemmat ovat tämän ulkopuolella etäisiä tai ihan vitun urpåja, joita ei erityisemmin kiinnosta ottaa kontaktia, se on vain harmillista, mutta tälle ei kukaan voi yhtään mitään. Meillä on mekanismeja, joilla pyritään turvaamaan lapsen toimeentulo ja hyvinvointi — esimerkiksi elatusmaksut, lapsilisät, ilmainen koulutus ja rokotukset — mutta ei ole mitään sellaista mekanismia, jolla vanhempi, joka ei nyt vaan jumalauta halua erityisemmin olla lapsen kanssa väleissä, tai edes tekemisissä, voitaisiin pakottaa vanhemmuuteen tai olemaan jotenkin siisti tyyppi.

Ei meillä ole mitään rakkauden ja välittämisen standardeja tai direktiivejä, joiden mukaan aikuisia voidaan edellyttää toimimaan. Luulen, että jos olisi, meillä suhtauduttaisiin raskauksiin ylipäätänsä paljon kriittisemmin. On aivan tarpeeksi noita kiimoissaan vaeltavia hortoilijoita, jotka tykkäävät kyllä nussia ja paneskella kaikkea mikä liikkuu ja sitten, kun siitä seuraa hedelmöittyminen ja lapsi, niin asiat etenevät kuin pakosta: pelto on kylvetty, nyt pitää varmaan mennä naimisiin, saatana. Tai paetaan heti paikalta. Silloin lapsi ei varsinaisesti ole haluttu, se on vain jotain, jonka kanssa sitten eletään. Ja lopputuloksena saadaan elämää ja maailmaa pelkääviä peräkammarin poikia, joilla kilahtaa aggression puolelle ja hätäkakka housuun heti, kun tulee vastaan tilanteita, joita ei osata jäsentää ja joissa ei osata toimia.

No milläs hahmotat maailmaa millään tavalla, jos kotona ei ole annettu mitään eväitä maailman hahmottamiseen? Jos koko ajan selitetään, että maailma nyt vain makaa näin, ei kannata pohtia liikaa, ei kannata mitään yrittää, ettei vaan pety, piste. Ja sitten, kun siellä tynnyrin ulkopuolella onkin esimerkiksi joku, jolla on värjätty tukka ja tatuointi, hyi saatana, tai herran tähden, mustaihoinen mies, apua, tai jopa homo, yäk, kai se nyt sitten on perkeleellisen vaikeaa sopeutua sellaiseen. Pysykää tynnyrissä vaan, siellä on turvallista, siellä ei ole mitään pelättävää. No ei perkele olekaan, mutta ei siellä tuolloin ole mitään elettävääkään!

On liian helppoa lähteä liikkeelle vain siitä oletuksesta, että äidistä ja isästä koostuva perheyksikkö on jotenkin ylivertainen ja että siellä lapsen on automaattisesti hyvä olla. Maailma on täynnä esimerkkejä siitä, ettei näin todellakaan ole. Tämä on helppo todistaa oikeaksi esimerkiksi katsomalla tarkoin silmin avioero- ja perheväkivaltatilastoja, joista näkee sen, ettei perheen sisäinen, oikea kromosomiyhdistelmä ole mikään oikotie välittömään onneen.

Millainen perhe on hyvä? Minkälainen vanhemmuus on hyvää? Vaatiiko vanhemmuus heteroutta? Rajuja kysymyksiä. Eikä yhtä ainoaa oikeaa ja tyhjentävää vastausta ole. Paitsi se, että jos lapsesta kasvaa kohtuullisen tasapainoinen aikuinen, joka osaa suhtautua niin positiivisiin asioihin kuin pettymyksiinkin siten, ettei maailma aina kaadu, voi silloin sanoa, että kaikki meni sittenkin ihan kivasti. Ja ihan sama, oliko perheessä homoja vaiko ei. Siksi en ymmärrä, miksi ihmisten tavasta harrastaa seksiä tehdään ihmistä ja hänen parisuhteitaan sekä erityisesti vanhemmuutta määrittäviä tekijöitä. Minäkin olen hetero – mutta mitä se oikeasti minusta kertoo?

Siksi myöskään kahden aikuisen ihmisen avioliittoa ei kenenkään tulisi estää, eikä kenelläkään voi olla oikeutta määritellä oikeaa kahden aikuisen välistä parisuhteen muotoa. Olkaa heteroita. Olkaa homoja. Mutta ennen kaikkea: olkaa onnellisia.