1. maalis, 2015

Punk ei kuole koskaan. Perkele.

 

 

Kun ’Pertti Kurikan Nimipäivät’ aloitti eilen soittamaan omaa osuuttaan Uuden Musiikin Kilpailussa, oli heti selvää, että mistään tavallisesta asiasta ei ollut kyse.

Olin PKN:n aloittaessa vielä kauhuissani Satin Circuksen esityksestä, joten jo pelkästään tämän kontrastin takia PKN iski kuin leka. Satin Circus oli niin falskia, tekokivaa, teennäistä, kiiltokuvaa ja mitätöntä humppaa, jota kuulee todella harvoin (ehkä siksi, että tuollaista musiikkia ei kukaan kuuntele oikeasti), että pelkästään jo siksi PKN:n lekaefekti oli kuin rakennettu eilisen UMK- illan rakenteeseen. Ihan oikeasti: Satin Circus oli pahanmakuista purkkaa, joka herätti minussa lähinnä aggressiota. PKN oli puhdas vastakohta tälle Satin Circuksen mitättömyyden maneeritykitykselle hauiksen pussaamisineen ja jo siksikin PKN herätti ja virvoitti aistit yhtä tehokkaasti kuin kaatuminen vetiseen katuojaan usean promillen humalassa keskellä pimeintä syksyä valomerkin jälkeen matkalla kohti kotia kebabannos kainalossa (nimim.”Kokemusta on”). Brutaalia, mutta ehdottoman herättävää.

PKN oli tässä ’Euroviisu’- kontekstissa myös ulkomusiikillinen kannanotto. PKN:n esiintyessä ette nähneet tanssityttöjä saati koreografioita, vaan PKN oli vain se, mitä PKN on: oma itsensä, suora, brutaali, hikinen ja rehellinen. Joskus pelkästään se, mitä ei ole, on juuri se, mitä on. Siksi kaiken teatterin puute oli mitä suurimmissa määrin ulkomusiikillista kannanottoa.  Lisäksi PKN käyttäytyy tavalla, jolla kehitysvammaisia ei ole Suomessa tai maailmassa ollut tapana tapana nähdä käyttäytyvän. PKN on tinkimätön ja epäsovinnainen –ja he ovat tätä siksi, että ovat niin päättäneet, eivät siksi, että ovat kehitysvammaisia. He näyttävät keskaria, he karjuvat lavalla ja he puolustavat vammaisten oikeuksia kumartelematta ketään. Tai oikeasti: he puolustavat ihmisten oikeutta olla oma itsensä ja tämä, jos jokin, on näinä lokeroinnin ja ihmisarvojen mittauksien aikana radikaalia (ja siksi väistämättä poliittista).

Mutta PKN on hillittömän mielenkiintoinen myös taustansa ja tarinansa takia. Jos kuka tahansa muu olisi esittänyt saman kappaleen kuin PKN, ei ihmisiä olisi kiinnostanut tässä mittakaavassa. Aivan sama kuin jos minä lähtisin nyt juoksemaan, ei ketään kiinnostaisi, mutta kun saman tekee neliraajahalvaantunut Pekka Hyysalo, se on oikeasti kiinnostavaa, sillä tarinat ihmisten taustalla vaikuttavat ja ne myös saavat vaikuttaa, siinä ei ole mitään pahaa. Emme me elä tyhjiössä, jossa yksittäiset asiat vain tapahtuvat, vaan asiat ovat sidoksissa toisiinsa ja muodostavat kokonaisuuden, jota kliseisesti kutsutaan todellisuudeksi. Tarinat ovat asioita, joilla me kehystämme arkemme saadaksemme sille hahmon ja tarinat ovat niitä, joilla me uusinnamme arvomaailmaamme ja määrittelemme aktiivisesti, ketä ja mitä me oikeasti olemme. 

Kun PKN tai Pekka Hyysalo tekevät asioita sinnikkyydellä ja voimalla, joita me tavalliset ihmiset emme ikinä hyvinvointimme pulskistamina edes tarvitse saati joudu itseltämme vaatimaan, me samalla saamme mahdollisuuden tutkia itseämme ja osoittaa, että me edelleen arvostamme ihmisiä sekä tekoja, jotka ylittävät meille vieraita rajoja sekä yhteiskunnan näkyviä tai näkymättömiä esteitä. Minä en keksi mitään pahaa sanottavaa ihmisistä, jotka tekevät poikkeuksellisia asioita ja jotka muistuttavat meitä kaikkia siitä, että luovuttaminen olisi sitä pahinta halvaantumista: nimittäin sydämen ja tahdon halvaantumista. 

Tämä lainaus eräästä haastattelusta kiteyttää minusta kaiken oleellisen:

-”Tyly totuus taitaa olla, että jos jätkät eivät olisi kehitysvammaisia, ei tämä paljon hipstereitä kiinnostaisi. Tai ei ne ainakaan ostaisi levyjä. Mutta sehän ei ole pois bändiltä eikä yleisöltä. Oli suosion syy mikä tahansa, toivottavasti ihmiset osaavat Pertti Kurikan nimipäivien myötä suhtautua luontevammin kehitysvammaisiin”, manageri Pajamaa sanoo.

Basisti Sami Helle näkee asian eri valossa. ”Ennen Lepakkomiehen keikkaa ajattelin, että varmasti porukka nauraa meille. Keikan aikana oivalsin, että kunhan me vaan noustaan lavoille ’ottakaa tai jättäkää’ -asenteella, jengi helpommin ottaa kuin jättää. Se johtuu siitä, että me ollaan aitoja, koska ei muuta voida ja jengi diggaa sellaisesta. That’s it.”-

Tarinalla on merkitystä, mutta jos ei olisi sisältöä, ei pelkkä tarinakaan kantaisi kovinkaan pitkälle. Tätä ei kannata unohtaa, ihmiset.

Ei sovi myöskään unohtaa, että PKN myös teki jotain sellaista, johon heillä on täysi oikeus, on ympäristö sitten kategorisoimassa heidät kuinka ahtaaseen lokeroon tahansa. Uskokaa tai älkää, vammaisillakin on oikeus haluta tehdä musiikkia ja esiintyä yleisölle. Heilläkin on oikeus haista hielle ja soittaa punkkia. Hekin saavat mennä lavalle ja ottaa tilanne sekä yleisö haltuunsa. Heilläkin on oikeus haluta voittaa. Ja miksi? Sillä hekin ovat ihmisiä. Aivan kuten sinä ja minäkin.

Yksi oudoimmista ilmiöistä tänään on ollut nettikeskusteluissa törmäämäni PKN:n saamien ’sympatiaäänien’ kauhistelu. Se on outoa siksi, että se kauhistelu on heidän tarinansa halveksimista sekä heidän ihmisarvonsa väheksymistä. Kauhistelu ei ole vammaisten oikeuksien puolustamista, vaan heidän sysäämistään takaisin ennaltamäärättyyn lokeroonsa, heidän näkemistään ja määrittelyään ensi sijaisesti ’vammaisina’. Kauhistelu on vammaisten alentavaa holhoamista, jossa ei kiinnostavaa ole, mitä nämä ihmiset itse haluavat (kyllä: he ovat ihmisiä). PKN kun halusi ottaa lavan haltuunsa ilman teatteria, ihmisinä, tinkimättömästi, anteeksianelematta, he halusivat voittaa kisan ja lähteä Euroviisuihin edustamaan Suomea.

Aikana, jolloin ihmisarvosta on tullut kauppatavaraa ja poliittinen mielipide muiden joukossa, PKN on tarpeellinen muistutus siitä, että peli ei ole Suomessa menetetty. PKN:n voitto kertoo jotain hyvää Suomesta, sillä kaikesta tuhkan päälle ripotteluun keskittyvästä puheesta huolimatta Suomi on maa, jota edustamaan sopii neljä punkkia soittavaa kehitysvammaista. Ja tämä on hienoa asia. Ehkä me opimme myös suvaitsemaan maahanmuuttajia sekä muita joukossamme eläviä vähemmistöjä, sillä yhtälailla maahanmuuttajien yksinkertaistava lokeroiminen on heidän sysäämistään takaisin omaan karsinaansa. Kun Jussi Halla-aho lokeroi maahanmuuttajataustaiset eduskuntaehdokkaat ’sirkuseläimiksi’, hän samalla lopetti heidän näkemisensä aktiivisina tekijöinä ja toimijoina eli ihmisinä. Jos esimerkiksi Jussi Halla-aho kutsuisi kehitysvammaisia ’sirkuseläimiksi’, olisimme me kaikki kauhuissamme, mutta kun saman sanoo maahanmuuttajista, on osa ihmisistä valmiita kutsumaan tuota lokerointia ’asialliseksi kritiikiksi’. Ja tämä, hyvät ihmiset, on riipivän rumaa puhetta, eikä tästä 'ihmisarvokriittisyydestä' saisi ikinä tulla muotia saati valtavirtaa:

 

 

Euroopassa on maita, joissa PKN ei pääsisi edes soittimiin käsiksi, sillä he ovat joko laitoksissa, kaduilla tai yksinkertaisesti unohdettu. Euroopassa on myös maita, joissa vähemmistöjä todella sorretaan. Kun suomalaisessa julkisessa keskustelussa halutaan löytää ymmärrystä retoriikalle, joka on vähemmistöjä solvaavaa ja negatiivisesti lokeroivaa, niin miettikää seuraavan kerran tarkemmin, mistä on kyse. Sillä, miten puhutaan, on merkitystä.

Ja yhtenä näkökohtana haluan nostaa esille myös sen, että PKN oli eilen myös nostalgiatrippi meille 70- luvullä syntyneille. Kun teennäisyyttä puhkuvan Satin Circuksen tai päälleliimattua teatraalisuutta uhkuneen Opera Skaalan viereen laitettiin soimaan ihmisen näköiset ’Pertti Kurikan Nimipäivät’, niin mieleeni tulvivat kuin käskystä historian hämäristä Lama, Kohu-63, Ratsia, Kollaa Kestää, HC Andersen ja Terveet Kädet.

Taustalla soi tätä kirjoittaessa Terveet Kädet ja klassikko ’Tornion kevät’:

https://www.youtube.com/watch?v=yltPbmxpTfI

 

Punk ei kuole koskaan. Perkele.