1. helmi, 2015

Ja minä olin vain hiljaa

 

Rakas ystäväni.

Sinä puhuit minulle usein kuolemastasi. Sinun sielusi sävel soi alakulon, yksinäisyyden sekä väsymisen säveltä. Olit syntynyt väsyneeksi, näin minulle kerroit, ja sinä usein sanoit syntyneesi väärään aikaan.

Sinä kävit kuoleman porteilla ja minä olen sinut kiinni saanut omilla käsilläni sinun ottaessasi toivomasi viimeisen loikan sillalta kohti mustan veden pintaa ja olen repinyt sinut kaiteeseen tukeutuen takaisin ylös.

Ja minä olin hiljaa, enkä sanonut mitään.

Minä tiedän, että sinulla ei ollut helppoa viimeisinä vuosinasi. Minä tiedän, että alakulo ja masennus eivät olleet sinulle lempeitä. Minä tiedän, että pako humalan ja hurman maailmaan oli sinulle tapa luoda kuvitteellinen elämän kupla, jossa sinun ei tarvinnut elää omaa elämääsi, vaan mielikuvien elämää, joka ei ollut harmaa, eikä haalistunut. Se maailma oli täynnä sykettä ja vilkkuvia valoja, se oli jatkuvaa karnevaalia, jossa keho ja mieli olivat yhtä hetkeä, eikä huomista ollut. Ja minä olin hiljaa, enkä sanonut mitään.

Ihmettelen edelleen yhtä asiaa ja sanon sen nyt suoraan: jos on väsynyt ja alakulon alistama, niin miten sinulla oli voimaa nauttia kaikesta siitä päihteestä, johon kätesi vain sattuivat ulottumaan (ja sitten sanoit, ettei sinulla ollut mitään ongelmia, vaan sinulla on masennus ja ’ihan vaan raskasta’ ja sinä vain viihteen vuoksi olet tilassa, jossa silmäsi ovat sumeat ja puhe ei enää onnistu)? Minä en ymmärrä tätä. En ihan oikeasti tajunnut tätä sinun voimavaraasi päihtymykseen, mutta silti sinulla ei ollut voimaa mennä vanhempiesi luo, pyytää jotakuta luoksesi, mennä ystäviesi luo tai edes soittaa ja sanoa: ”Minä en nyt oikein jaksa”. Anteeksi, että sanon näin, rakas ystäväni, mutta kyllä sinulla voimaa oli, mutta sinä valitsit alkoholin, sinä valitsit suonia kihelmöivän hurman, sinä teit sen ihan itse. Mutta minä olin edelleen hiljaa, enkä sanonut mitään.

Siitä suonia kihelmöivästä hurmasta ei kannata syyttää masennusta. Masennus ei pakota siihen. Masennus ei anna sitä voimaa kallistaa jälleen uutta olutta kurkusta alas, vaan viinahimoinen voimaantuu viinasta, masennus ei pakottanut sinua nuohoamaan koko maailman kokaiinivarastoa sieraimeesi kerralla, eikä se pakottanut koskemaan piikkiin, vaan sinä sallit tämän tapahtuvan, ihan itse. Masennus ei sanonut sinulle vastustamattomalla voimalla, että:”Juo minut”. Masennus ei sanonut sinulle:”Tuossa on viiva, tiedät, mitä tehdä”. Enkä minä edelleenkään saanut sanaa suustani.

Suomi on täynnä masentuneita ja usko minua, kun sanon: eivät he kaikki kulje jatkuvasti silmät sumeina, puhe kurkkuun jämähtäneenä. Etkä sinä voi paeta tätä tosiasiaa masennuksen taakse piiloon, sillä halu kadota päihteiden sumeuteen ei ole masennuksen oire. Ja luonnollisesti: minä olin edelleen hiljaa.

Minä sanon sinulle nyt suoraan: se, että juo viinaa, päihtyy, unohtaa kaiken, mitään ilmoittamatta ja ’rentoutuu’ usean päivän putkissa, niin se ei ole rentoutumista, vaan se on jotain ihan muuta. Minä en usko, että sinulla oli fyysinen pakko saada vedetyksi itsesi unohdukseen, minä uskon sinun olleen ainakin aluksi eniten koukussa siihen sosiaaliseen tilanteeseen, johon hakeuduit ja joka sai sinut unohtamaan yksinäisyyden tunteesi sekä masennuksesi, edes sen suoneen tungetun karnevaalin suoman hetken.

Ja minä olin edelleen hiljaa.

Se, että sinä puhuit minulle kuolemastasi ja kirjoitit niitä viestejä kotiin muiden löydettäväksi, oli sinun tapasi kertoa sinun kaipaavan apua, kaipaavan ihmisiä.  Sinä kirjoitit minulle viestin vaivihkaa kahvilassa, jossa jätit hyvästit ja sanoit, että et jaksa tätä tylsyyden tunnetta. Minä tunnen sinut edelleen, rakas ystäväni, sinä kaipasit vanhoja ystäviäsi ja sinä kaipasit seuraa sekä huomiota, mutta sinä ajauduit pimeille itsetuhon kujille.

Kun sinä puhuit kuolemastasi, se oli masennus, joka puhui. Noina hetkinä sinä olisit tarvinnut sylin, johon kömpiä. Noina hetkinä sinä olisit tarvinnut luottamusta siihen, että sinulla on huominen. Mutta tätä luottamusta ei saa elämällä siinä alkoholin ja alistamisen ympäristössä, jossa sinä elit. Sinun olisi pitänyt päästä ajoissa eroon siitä parisuhteesta, joka ruokki haluasi elää siinä valoja sykkivässä karnevaalissa. Se, että joku pelastaa sinut yliannostukselta, ei ole sankari siinä tapauksessa, että kyseessä on  ihminen, joka korjaa omaa satoaan, ihminen, joka antoi sinulle sen piikin, jotta et häntä olisi lopullisesti jättänyt. Ymmärrätkö sinä tätä, rakas ystäväni?

Mutta minä olin edelleen hiljaa.

Minun olisi pitänyt auttaa sinua ja puhua. Minulla oli tämä mahdollisuus, sillä oli hetki, kun sinä avasit minulle oven, mutta minä en uskaltanut tulla kuin eteiseen. Minun olisi pitänyt sanoa sinulle, että sinulla on masennus ja että sinulla on päideongelma, mutta minä en saanut sanaa suustani. Minun olisi pitänyt sanoa sinulle, että ensimmäinen haasteesi on hyväksyä avun tarpeesi ja se, että kestät sen arvottomuuden, epäonnistumisen ja häpeän tunteen, joka tästä myöntämisestä tulee.  Minä tiedän, että sitä myöntämistä seuraa häpeän tunne, joka tuntuu kovana, liikkuvana möykkynä ihmisen sisällä ja se on riipivää, pohjatonta häpeää, mutta se on terveellistä häpeää, sillä se syntyy myöntämisestä.

Mutta älä kuvittele, että minä tai kukaan muu sinua olisi hävennyt. Sillä se hetki, kun myöntää tarvitsevansa apua ja ottaa sen vastaan, on hetki, jolloin kaikki läheiset ihmiset olisivat suunnattoman ylpeitä. Sen sanominen, että tarvitsee apua, ei ole noloa. Noloa on se, että sitä ei sano. Ja noloa on se, että minä en kysynyt. Noloa on se, että minä olin vain hiljaa. Olisitpa sanonut sen ääneen, rakas ystäväni. Olisitpa sanonut.

Minä tiedän, että sinun sielusi sävel soi alakulon, yksinäisyyden sekä väsymisen säveltä.

Kun sinä kuolit kuusitoista vuotta sitten, oli sisälläsi myös toinen elämä. Se oli meidän lapsemme. Ja minä olin edelleen hiljaa.

Minä ymmärrän nyt, miten hiljaisuus on ihmiskunnan pahin surmamies.

 

Ja minä muistan sinut edelleen, rakas ystäväni. Ja aina välillä minä pysähdyn itsekseni ja ikävöin teitä kumpaakin ja se ikävä on kahden elämän kokoinen. Ja minä lupaan sinulle nyt, rakas ystäväni, että minä en enää koskaan ole hiljaa.