20. heinä, 2014

Ja isänmaallisille telepaattinen keskisormi

 

-”Vahva kansallinen identiteetti on kansoja koossapitävä voima, joka on lujittanut yhteisöllisyyttä ja pitänyt yllä yhteen hiileen puhaltamisen henkeä. Kansallisella identiteetillä on ratkaiseva rooli kansan kohtalon ohjaajana. Siksi kansallisen identiteetin merkityksen hämärryttämisellä on ollut keskeinen rooli eliitin kansallisuusajattelun hävittämismissiossa.”-

-”Vain kansallinen yhtenäisyys voi toimia lähtökohtana Suomen uudelle nousulle maamme nykyisestä sosiokulttuurisesta alennustilasta. Tässä suomalaiskansallisessa renessanssissa ei ole sijaa islamisaation kaltaisille epäterveille yhteiskunnallisille ilmiöille. Vankkumatonta isänmaallista päättäväisyyttä viestittävä suomalainen elämänmuoto olisi viivytyksettä asetettava suureksi kansalliseksi päämääräksi, koska vain voimakkaana elävä suomalaisuus pystyy torjumaan islamisaation kaltaiset tuhoisat uhkatekijät.”-

-”Ymmärretäänköhän älymystössä, että jos isänmaallisuutta aletaan avoimesti halveksia, voidaan tahtomattamme pelata juuri näiden vastenmielisten ryhmittymien pussiin?”-

 

Halleluja. Jykevää todistelua.

Ja minä uskon, että myyttinen älymystö ymmärtää. Uskon, että myyttinen älymystö ymmärtää myös sen, että tuo lause sekä kaksi muuta yllä olevaa lainausta edustavat sitä isänmaallisuuden hötön sentimentaalista pokkarikirjallisuutta, jota ei tulisi ottaa mitenkään vakavasti. Ikinä. Peruste on yksinkertainen: mikä ja mitä on se isänmaallisuus, jota ’avoimesti halveksitaan’? Ja mitä on se oikea aito isänmaallisuus? Jos tätä ei ole yo. lauseeseen liittyen määritelty, on kyse tarkoituksellisesta käsitteiden hämärtämisestä, jotta wanna-be-isänmaalliset voivat jälleen pitää kiinni omista hokemistaan ja suu vaahdossa huutaa olevansa isänmaan asialla. Kuka tahansa voi. Ikävä kyllä.

Enkä minä pidä tästä. Siksi minä näytän teille ’isäm maallisille’ telepaattista keskisormea. Miettikää tarkemmin ja opetelkaa käyttäytymään.

Isänmaallisuutta ei ole jatkuva sotatematiikan lainaaminen nykyhetkeen – sillä me emme ole ’sodassa’ eikä meidän tarvitse ’puolustautua’ mitään ulkoista uhkaa vastaan. Tämä retoriikka on tunnepitoista hömppää, jonka tarkoitus on vain ja ainoastaan luoda kuvaa yhteisestä vihollisesta (jota ei ole) ja siitä, että veteraanien taistelu velvoittaa edelleen. Ja edelleen. Ja edelleen, aivan kuin nämä kokemukset olisivat siirrettävissä arkeemme muina kuin häilyvinä, ajan patinoimina muistikuvina. Nykyisen isänmaallisuuden eetoksen tarkoitus on simppeli: ’toistaa’ jatkuvasti veteraanien sankarillisia tekoja nykypäivässä puolustustaisteluin pahaa Eurooppaa ja maahanmuuttajien invaasiota vastaan - ja tätä erehdyksessä kutsutaan isänmaallisuudeksi, vaikka kyse on kouristuksenomaisesta historiaan takertumisesta. Tämä on erittäin haitallista, sillä taaksepäin tuijottaminen aiheuttaa vain sen, että kiillottelemme leijonariipuksiamme ja vedämme salkoon pölystä harmaantunutta Suomen lippuamme ja hellimme hämärtyneitä muistikuviamme kuin muistisairaat ja maailma menee ohi. Oikealta ja vasemmalta.

Sotiin tukeutuva isänmaallisuus elää nykypäivänä meidän mielissämme kuviteltuna, myyttisenä todellisuutena, kuin sodan logiikan kollektiivisena muistina, jonka olemassaolo edellyttää menneisyyden ikoneihin takertumista ja uskonnollisuuden kaltaisia riittimenoja. Aiemmin näitä ikoneita olivat ’Hakkapeliitat’, joiden tehtävä oli toimia kuin ensimmäisinä suomalaisuuden ihannekuvina, suomalaisen miehen representaatioina, tuntemattomina sotilaina ennen itse Tuntematonta sotilasta– ja siksi sodan tematiikka on ollut yksi suomalaisuuden kulmakivistä: se on ollut sitä aina. Meidän tulee myös muistaa, että käsite ’suomalaisuus’ luotiin muinoin ylhäältä alas ja siksi meillä on:

  1. kuin sisäänrakennettuna pelko määräämisvallan puuttumisesta omassa elämässämme tai
  2. pelko määräämisvallan katoamisesta sekä
  3. jatkuva pelko primitiivisen luonteemme paljastumisesta (siksi me aina olemme huolissamme siitä, mitä muut meistä ajattelevat)

– ja siksi Suomessa tuntuu olevan jatkuva henkinen siilipuolustus päällä: ’Meitä ei nujerreta, perkele!’. Salpalinja pitää! Suomalainen on ylpeä, vaikka paskaan astuisi – kunhan sen on tehnyt ihan itse.

 

Mutta kun suomalaisuus ja isänmaallisuus typistyy puolustustaisteluksi muuta maailmaa vastaan, olemme Pohjois-Korean tiellä.

Menneisyyteen takertuvan isänmaallisuuden ei tulisi antaa määrittää meitä, sillä sen voitto olisi Pyrrhoksen voitto: lohtua konkurssissa saadaan sanomalla, että saatiinhan ainakin markka takaisin. Suomalaisuuden sotaisat representaatiot ovat mennyttä aikaa haikailevien haluamia kuvia itsestämme, jonka taustalla on raadollinen pyrkimys suojella Suomea maailman muuttumiselta ’taistelemalla’ ja ’puolustautumalla’, sillä se on se, mitä osaamme. Mutta suomalaisuuden löytämiseksi, meidän on päästettävä tästä tavasta määrittää itseämme irti.

Minulla on vihje, teille, isänmaan ystävät: sota meni jo.

 

-”Kenenkään ei toki ole pakko olla kiinnostunut Suomen menneisyydestä. Ei tarvitse vetää lippua salkoon eikä lukea yhtään ainoaa sotajuttua, jos ei halua. Mutta ei palata kumminkaan takaisin aikaan, jolloin jokainen sodasta puhuva laimattiin sotahulluksi. On itse asiassa parasta rauhantyötä antaa veteraanien kertoa, millaista kauhua sota oikeasti oli."-

 

Olen samaa mieltä.

Tarinat kerrotaan tarinoina, menneisyys tapahtumina, juuri sellaisina, kuin ne olivat, olemme oikealla tiellä. Nämä tarinat eivät määritä nykyhetkeä vaan kertovat sen, mitä on koettu. Yhteistä historiaa. Sellaista historiaa, joka on vain historiaa ja yhteistä tarinaa, jonka kautta me voimme kokea olevamme yhtä. Mutta silloin kun olemme muuntaneet veteraanien kertomukset omaksi kertomukseksemme ja tunnekuohujen vallassa projisoimme taistelujen kauhut omaan arkeemme – ’Ne tulee ja pakkoliittävät kaikki kunnat!’, aivan kuin ryssä olisi tulossa ja tappamassa – on kyse jostain muusta kuin isänmaallisuudesta.

Kun isänmaallisuus on muuntunut uskonnoliseksi hurmahenkiseksi ja politisoituneeksi isänmaallisuudeksi, sitä saa ja sitä tulee kritisoida ilman, että tulee syytetyksi epäisänmaallisesta petturuudesta.

Minä itse en koe tutuksi isänmaallisuutta, joka takertuu Mannerheimiin ja sotien sankaritekoihin ja jossa veteraanikortti vedetään alahuuli väpättäen esille aina, kun siitä koetaan olevan jotain hyötyä omalle agendalleen. Mitä isänmaallisuutta tällainen muka on? Tällainen isänmaallisuus on veteraaninen haudoilla tanssimista ja veteraanien muistoa hyväksikäyttävää haaskalintuisänmaallisuutta. Isänmaallisuus, joka tukeutuu taisteluretoriikkaan nykyhetken määrittelyssä, ei oikeasti ole suomalaisuutta eikä siten edusta minulle mitään isänmaallisuutta. Suomalaisuus on syntynyt jo ennen sotia ja ilman maailmansotien sankaritekoja ja suomalaisuus ja isänmaallisuus ovat paljon syvempää, kuin pelkkää sotien sankarieetosta.

Minä pohtisinkin isänmaallisuudessa niitä arvoja sekä piirteitä, jotka ovat kantaneet meitä jo ennen sotia, sotien aikana ja sotien jälkeen – nimittäin ne arvot eivät taisteluja kaipaa ollakseen osa meitä ja nämä ovat ne arvot ja tekijät, jotka suomalaisuuden määrittelevät.

Minun on pakko myöntää yksi asia: tässä nykyisessä ’suomalaisuudessa’ on jotain, joka saa minut varuilleen. Puhumme paljon suomalaisesta historiastamme, itsenäisyydestämme ja ulkomaailman hyökyaallosta – ja siitä, miten suomalaisuus koetaan olevan uhattuna. Mutta jos suomalaisuus typistyy menneisyyden ikoneihin tukeutuvaksi, yhteiseen menneisyyteen nojaavaksi kansallistunteeksi ja ulkomaailmaa pelkääväksi suomalaisuuden representaatioksi, niin onko tämä pelkistynyt, sodan retoriikan läpitunkema suomalaisuus enää suomalaisuutta, suomalaista kulttuuria?

Riittääkö suomalaisuuteen ’yhteinen tarina’, yhteiset sodat, yhteiset ikonit, yhteiset rajat?

Jos suomalaisuus on selitettävissä auki näin helposti, ei se oikeastaan edes ole mikään 'kulttuuri', vaan pelkkä pintaraapaisu ja taustalla: ei mitään. En siis väitä, että näistä suomalaisuuden osatekijöistä tulisi luopua, sillä ne ovat osa suomalaisuuttamme, mutta jos ei ole mitään muuta kuin tämä ja ulkomaailman pelko, niin olemme aika kaukana 'kulttuurista'.

Minulle eivät riitä Mannerheim, Suvivirsi ja muukalaispelko. Minä haluan enemmän. Ja silti minä väitän olevani suomalainen. Mutta kun yrittää löytää vastausta suomalaisuuden määritelmään, törmää väkisinkin siihen, ettei kansallisen identiteetin kiteytynyttä olemusta ole edes olemassa. Lisäksi kun minä matkustan ulkomailla, pohdin mitä kannan mukanani: mikä on minua ja mikä on 'suomalaisuutta'. Tähän vastaaminen on perkeleellisen vaikeaa.

Oleellisempaa olisi pohtia sisältöä: esimerkiksi mitä on suomalainen rehellisyys tai suomalainen 'sisu', ovat oleellisempia kysymyksiä kuin ovatko suomalaiset rehellisempiä tai 'sisukkaampia' kuin muut. Sillä kansallisen identiteetin sisältö ei voi syntyä ainoastaan historiasta tai eroista (vertailevasta identiteetistä). Eroihin ja menneisyyden symboleihin tukeutuva suomalaisuus ei ole kovinkaan ulospäinsuuntautuvaa eikä aktiivista suomalaisuutta vaan pysähtynyttä ja jopa tuhoavaa. Sillä kysymys kai kuuluu: jos kieltäminen ja historia jää pois, mitä jää jäljelle?

Tasa-arvo, kansallinen puolustus, oikeus fyysiseen koskemattomuuteen, tasavertaisuus, koulutus, heikompien auttaminen, elintaso, luonto, historia, kehitys, ahkeruus, sisu, ’suo, kuokka ja Jussi’ – nämä ovat MINUN suomalaisuuteni ja suomalaisten tekojeni rakennuspalikat, sillä näillä Suomi on rakennettu - ei muukalaispelon korostamisella, ei pinnallisella symboliikalla, ei juoksuhautoihin hautautumisella.

Me pyrimme määrittelemään suomalaisuutta usein vain ulkoisen kautta, mutta kokonainen suomalaisuus löytyy sisäisen kautta – siitä, mitä me olemme ja miten me toimimme.

 

Ja hyväile sinä, ’isäm maallinen’, sitä ruostuvaa leijoriipustasi, mutta ei se sinusta suomalaista tee.