4. kesä, 2014

Uskon röyhkeä sika ja sananen synnistä

 

-”Homous on synti. Synninharrastajille ei kuulu tasa-arvo eikä ihmisoikeudet. Synnin harjoittaminen ei ole ihmisoikeus vaan häpeä.”-

Tällaisen kommentin sain taannoin blogitekstiini liittyen homouteen ja heidän oikeuteensa avioliittoon. Uskovaisen sanoja, väittäisin. Olin hetken hiljaa, ennen kuin uskalsin edes ajatella näitä lauseita.

Maistellaanpa hieman: ’Homous on synti’, ’Synninharrastajille ei kuulu tasa-arvo eikä ihmisoikeudet’.

Maistelen vielä. Ja vielä. Ja vielä. Ja kerran vielä: 'Synnin harjoittaminen ei ole ihmisoikeus vaan häpeä'.

Ja nyt on lopetettava, tämä on masokismia, itsensä kiusaamista huonoista ainesosista tehdyllä uskonburgerilla, jonka ainesosat ovat suoraan Jerusalemin markkinoilta vuodelta 35 eKr. Pakko myöntää, ei oikein maistu, sillä tämä annos maistuu henkiselle ummetukselle ja kokin ammatilliselta epäpätevyydeltä. Tuoreita aineksia 2000- luvulta, kiitos!

Se, mikä tuollaisessa argumentoinnissa tuntuu vieraalta, on sen ehdottomuus ja epäinhimillisyys – sillä kuka meistä on oikeasti synnitön? Ja synnillä tässä kohtaa tarkoitan juuri sitä, mitä synti itse sylttytehtaalla tarkoittaa, sillä tämän määritelmän mukaan kukaan ei ansaitse ihmisoikeuksia. Ei kukaan. Ei niin kovin humaania. Kova on uskovan arvomaailma.

Näin kovilla kriteereillä voimme lopettaa puheet ihmisyydestä, ihmisarvoista, tasa-arvosta ja myöntää, että olemme kaikki arvottomia ja ansaitsemme vain häpeän. Turha puhua asioista, jotka ovat mahdottomia. Ja ihmisoikeudet: hullua, turhaa, naiivia humanistien runoutta, sillä ei niitä kuulu kenellekään antaa, sillä olemme kaikki arvottomia lihansa riivaamia olentoja, joiden elämä koostuu rangaistusten jatkumosta, kivusta ja kivityksestä.

En osaa oikein arvostaa. Pakko myöntää. En pysty. Olen pahoillani. Minä en nimittäin ole niin kauhean suuri vähättelevän 'raamatulla päähän'- argumentoinnin ystävä. Lisäksi se, että nostaa oman uskonsa sen tärkeämmäksi kuin sen, ettei joku jaa samaa uskoa, on vain ylimielistä ja paljastaa sanojan tietämättömyyden inhimillisen käyttäytymisen perussäännöistä. Minä en menisi uskoa kieltämään, mutta yksikään usko ei määrittele niitä, jotka eivät samaa uskoa jaa. Mutta milloin usko voisi olla yhtä suvaitseva?

Se, että en soisi jonkun henkilökohtaisen jumalkokemuksen määrittelevän niiden elämää, jotka eivät samaa kokemusta jaa, eivät tarkoita minun olevan tietämätön moukka. Ihmisellä on selvästi tarve Suuriin Tarinoihin ja henkisyyteen, mutta kun maailmassa taitaa olla noin 3800 uskonnoksi määriteltävää katsomusta, niin väkisinkin tulee oltua jonkun kanssa eri mieltä. Ja esimerkiksi homous on syntiä sillä edellytyksellä, että uskoo näin. Ja minä en usko. Tämä on hyvin yksinkertaista. Sillä on myös olemassa koulukuntia, jotka esimerkiksi kieltävät Jumalan olemassaolon - kokonaan, ne kiistävät edes Jumalan mahdollisuuden naurettavana ja epämielekkäänä. Jumala: olemme siis puun ja kuoren välissä, eikä synti ei ole validi argumentti, kun puhutaan ihmisen laeista.

Jos onkin joku fyysisen olemassaolon ylittävä todellisuus, niin sieltä ei ole vedettävissä yhtäkään moraalisääntöä saati oppia oikeista tavoista: se on puhtaasti ihmisen omaa tarinaa. Eikä siinä mitään, saahan sitä uskoa. Minä itse en vain kaipaa maailmankaikkeuden aukkoja täyttämään jotain outoa jumaltekijää, sillä minusta se on älyllistä velttoutta ja kertoo pikemminkin siitä, että tällä jumaltekijällä maailmaansa selittävä ei vain uskalla elää ilman varmuutta siitä, että taustalla on jotain suurempaa.

Minä uskon, että ihmisen tulee elää niin hyvä elämä kuin mahdollista, kun täällä kertaa aikaa vietetään, niin tyhmäähän se olisi paskassa tarpomiseenkaan aktiivisesti pyrkiä. Sillä jos ei elämä oikein nappaa, niin aina voi valita kuulan kalloonsa. Ei tähän mitään Jumalaa tarvita. Eikä tuota mahdollista fyysisen olemassaolon ylittävää todellisuutta kiinnosta lainkaan se, minne mies kulliansa tunkee. Sillä jos sellainen ylimaallinen todellisuus on, niin se vain on olemassa, ei muuta.

Olen jo aiemminkin miettinyt yhtä asiaa: onko uskolla mitään annettavaa nykymaailmalle? Ja onko siihen mitään oikeaa syytä, että uskonnolla on mitään erityistä lainsäädännöllistä suojaa sekä asemaa, jos tarjooman henki on se, mitä alun lainaus antaa odottaa: röyhkeyttä, suvaitsemattomuutta, ihmisen halveksuntaa?

Uskon röyhkeä sika päästettiin laarinsa äärestä ihmisten ruokapöytään ja nyt se haluaa syödä liikaa. Ei sillä ole tapoja, ei sillä ole tyyliä.

 

Takaisin sikalaan, uskova, sanon mä. Oppimaan tapoja.