31. tammi, 2015

Erotteleva nationalismi ja väistämätön rasismi

 

HISTORIAA JA NATIONALISMIA

Kun savu hälveni ja ruumiit oli laskettu toisen maailmansodan jälkeen, harva enää kaipasi paluuta niihin arvoihin ja niihin ajatuksiin, jotka johtivat maailman paloon jo ensimmäisessä maailmansodassa ja jotka lopullisesti ajautuivat karikkoon Adolf Hitlerin toimiessa koko rappion syntipukkina. Karikkoon ei ajautunut pelkästään natsismi, vaan karikkoon ajautui Ranskan vallankumouksen jälkeisen ajan synkin ruumiiden aiheuttaja: nationalismi.

Voi hyvällä omalla tunnolla sanoa nationalismin olevan tuhoisin aate tai ajatuskontruktio, jonka ihminen on omaksi vitsauksekseen luonut. Maailma on täynnä suuria kaiken selittäviä tarinoita, ideologioita sekä uskontoja, joiden poliittiset ambitiot päällisin puolin näyttävät aiheuttavan ihmisille kärsimyksiä, mutta mikään niistä ei ole toiminut tuhovimmassaan ilman nationalismin perimmäistä motivointia.

Usko ja ideologia ovat mainioita keppihevosia ja historia on täynnä tapauksia, jossa ideologialla oikeutettiin vain se perimmäinen halu: vallata tilaa itselle, omalle Kansalle, omalle rodulle, omalle verelle.

 

RODULLISTETTU KULTTUURI RASISMIN YTIMENÄ

Eikä Adolf Hitlerkään tehnyt poikkeusta: oman Kansansa elintilaa hän oli varmistamassa. Ei muuta. Yksinkertaisesti natsismissa yhdistyivät saksalainen nationalismi ja ajatus germaanisen rodun ylivertaisuudesta, jolla argumentoiden ’alempien’ kansojen alistaminen tai jopa poistaminen olivat ’oikeutettuja’ tekoja.

Tämä oikeutus ’alistamiseen’ on hyvin, hyvin oleellinen asia koko nationalismin ja sen oheistuotteen – rasismin – hivuttautumisessa valtavirtaan hyväksyttynä ja täysin normaalina ajatusmallina. Keskiajalla yksilöiden ja ihmisryhmien erot olivat olleet osa jumalan säätämää maailmanjärjestystä ja elämänkulkua ja siten siis luonnollisia ja oikeutettuja. Eikä ihminen voinut tähän maailman järjestykseen koskea, sillä Jumalan laki. Tämä malli joutui sietämättömiin vaikeuksiin uskonsotien aikaan 1600- luvulla ja tuolloin uskontojen valta siirtyi maallisemmalle vallalle – eli kuninkaille. 1700- luvun loppupuolella monarkioiden vallan murentuessa alkoi prosessi, jonka keskiössä olivat halu selittää maailma varmuudella ja jossa tiede ja kehitysusko sivuuttivat lopullisesti Jumalan vallan oikeuttajana ja sen sijaan vallan oikeutukseksi Ranskan 1848 vallankumouksen jälkimainingeissa Euroopassa rakennettiin moderni nationalismi, jossa kutakin kansakuntaa pidettiin ainutlaatuisena ja lähestulkoon velvollisena muodostamaan oma valtionsa: ts. kansallisvaltio.

1800-luvulla ajatus sosiaalisten erojen luonnollisuudesta palasi jumalan säätämän järjestyksen ’kadottua’, tosin uudessa muodossa. Se syntyi vastauksena eliitin ja erityisesti kasvavan keskiluokan pelkoon sosiaalisista muutoksista ja halusta hallita niitä muutoksia, joita erityisesti teollistuminen ja yhteiskunnan kehitys synnyttivät (kuulostaako tutulta, vrt. nykypäivä). Ajatusta ihmisten ’luonnollisesta’ epätasa-arvosta suosivat luonnontieteiden eteneminen, kehitysoppi ja evolutionismi, joiden kaikkien omalta osaltaan tulkittiin todistavan ihmisen kehittyneen luonnollisesti eri hierarkioihin niin kansojen sisällä kuin kansojen välillä. Rotuopit ja rasismi olivat yksi ja eittämättä tärkein osa ihmisten sosiaalisten suhteiden luonnollistamista, ts. biologisen perustan ja varmuuden etsintää. Yhteiskunnallinen järjestelmä, asema työelämässä, koulutus, mahdollisesti peritty asema saati varallisuus eivät osoittaneet yksilölle selkeää, ikuista lokeroa yhteiskunnassa, vaan sen teki ’veren perintö’. Tällainen ajatus oli mitä parhain väline, kun haluttiin vastustaa yhteiskunnallista muutosradikalismia tai muutosvaatimuksia sekä tietenkin ylläpitää haluttuja asemia yhteiskunnassa.

Keskiluokka ja sivistyneistö vastasivat aikansa muutoksen uhkaan rotuajattelulla, jonka tarkoituksena oli luonnollistaa ja siten ikuistaa sekä oikeuttaa sosiaaliset erot. Rodullinen ja yhteiskunnallinen luokittelu eivät olleet vain stereotypioiden, metaforien ja/tai ajatuksen tasolla, vaan näiden välillä oli kiinteämpikin yhteys, joka näkyi 'oikeaksi tieteeksi' tarkoitetussa rotututkimuksessa. Tästä ei enää ollut pitkä matka siihen, että yhteiskunnallisia (kulttuurin sisäisiä) eroja pidettiin rodullisina (ts. biologisina) ja siten luonnon järjestykseen kuuluvina. Fyysisessä antropologiassa oli tuolloin esimerkiksi tapana selittää sekä rotueroja että luokkaeroja vertaamalla toisaalta valkoisen rodun ominaisuuksia muiden rotujen ominaisuuksiin, miehen ominaisuuksia naisen ominaisuuksiin ja yläluokan ominaisuuksia alempien yhteiskunnallisten kerrosten ominaisuuksiin jne. Ja luonnollisesti valkoinen rotu oli se mittastandardi.

 

Ja mikä olisikaan näppärämpi tapa ikuistaa sosiaaliset erot kuin liittää kuvioon mukaan ’kulttuuri’ – sillä kansallisvaltiot koostuvat modernin nationalismin oppien mukaan Kansasta, jolla on ’rotu’ ja kun puhutaan rodusta, jolla voitiin selittää myös kulttuurilliset eroavaisuudet, niin kulttuuri onkin ihmisessä ’kiinni’, jolloin onkin kyse oikeastaan rodullisesta ominaisuudesta. Yksinkertaista. Ja jokainen kulttuuri oli tällä logiikalla myös mahdollista luokitella luonnollisen järjestyksen mukaisesti.

 

Ympäri mennään ja yhteen tullaan: rotu ja kulttuuri ovatkin miltei samat asiat. Tuttua retoriikkaa myös 2000- luvun Euroopassa ja Suomessa. Ei mitään uutta rasistirintamalla.

 

EROTTELEVA NATIONALISMI JA VÄISTÄMÄTÖN RASISMI

Nationalismin maailmaa tuhoava prosessi saavutti lakipisteensä kahdessa kymmeniä miljoonia uhreja vaatineissa sodissa ja joiden jälkeen koko maailma oli valmis ymmärtämään tuon prosessin tuhoavuuden sekä sen, että humaanien arvojen pohjalle on rakennettava ylikansallisia prosesseja, jotta tuo sosiaalidarwinistinen hulluus ei enää ikinä uusiutuisi. Kansallismielisyys ja hullu nationalismi ovat edelleen läsnä eikä maailma ole sen suhteen vieläkään vapaa, sillä esim. Afrikka on täynnä etnisiä konflikteja, Sri Lankassa kuohuu edelleen, Venäjä natisee liitoksistaan, Israel ei edelleenkään ole rauhan tyyssija, Euroopassa separatistit tekevät iskujaan – ja mikä pahinta: poliittisena liikehdintänä nationalismi nousee Euroopassakin menneisyyden savuista ja sillä on tänään oikeistolaiset, isänmaalliset kasvot. Kyllä: maailma ei ole oppinut menneisyydestään, eikä myöskään Suomi, vaan jälleen kerran erotteleva ja tuhoava nationalismi on täällä. Yksi Eurooppa, monta Kansaa, kuulen korvissani ja tunnen veren maun jo suussani.

Moderniin yhteiskuntaan pesiytynyt syrjintä on käytännössä katsoen kömpinyt koko 2000 – luvun vähä vähältä esiin: naiset, vammaiset, lesbot ja homot, maahanmuuttajat, työttömät, köyhät, nämä kaikki ovat joutuneet isänmaallisten agitaation kohteeksi ryhmä toisensa perään. Eikä tässä sinällään ole mitään outoa: sillä mitä muut voi odottaa poliittiselta liikehdinnältä, jonka olemassaolon oikeutus perustuu erottelevaan nationalismiin: ”Noita emme ainakaan ole”. Periaatteessa suomalaisella isänmaallisuuden eetoksella ratsastavalla liikkeellä ei ole mitään yhteistä sisällöllistä saati aktiivista identiteettiä, vaan se perustuu yhteiseen viholliskuvaan ja erotteluun. Siksi he eivät osaa ottaa kantaa siihen, mitä oikeastaan edes on 'suomalaisuus' – vain ylimalkaisesti suomen kieli, kristilliset arvot ja valkoinen ihonväri, jotka ovat kansallismielisen erottelun kuvaavat pääelementit.

Ja erottelevan nationalismin viholliskuvan tarpeesta syntyy aina väistämätön tarve puhtaalle ’voimalle’ ja ’hyödylle’, sillä olemmehan ME ylivertaisia NOIHIN nähden. Naiset, vammaiset, homot, mamut, köyhät ovat tarpeettomia tässä viholliskuvia vaalivassa taistelussa, sillä heistä EI koostu se sinivalkoinen eliittijoukko, joka puolustaa tätä Kansaa ja tätä maata. Nämä kaikki ovat niitä Toisia, niitä Muita, jotka saavat mennä pois, kuolkoot, kun sinivalkoiset voimat asettuvat taisteluun pahaa ulkomaailmaa vastaan. Naiset saavat elää – makuuhuoneessa ja keittiössä – vain siksi, että heillä on suvunjatkamiseen tarkoitetut välineet hallussaan. Jos ei näin olisi: saunan taakse hyödyttöminä ja heikkoina, mokomat turhakkeet. Ei ole sattumaa, että nationalismi ja fasismi kulkevat käsi kädessä.

Voikin hieman karrikoiden sanoa, että Eurooppa on osannut olla levoton: 1600- luvun uskonsodista 1700- luvun monarkioiden luhistumisesta 1800- luvulla alkaneen edelleen jatkuvan nationalistisen humpan kanssa me voimme oikeastaan sanoa tanssivamme samaa tanssia. Hieman eri sävelillä, hieman eri poljennolla, mutta yhtäkaikki: Euroopalla on levoton sielu. Hulluinta on se, että se arvopohja, jolle haluaisimme Eurooppaa rakentaa – humaanit perusarvot – olivat jo miltei valmiit renessanssin aikaan, mutta lopputuloksena oli 30 vuotta teurastusta uskonnon vuoksi, satoja tuhansia teloituksia monarkioiden luhistumisen vuoksi ja kaiken kruununa kymmenien miljoonien ruumiiden röykkiöt ennen kuin ihmiskunta oli oikeasti valmis hyväksymään humaanit perusarvot yhteisen olemisen ennakkoedellytyksiksi ja erityisesti hyväksymään sen, että rasistisen nationalismin hillitön brutaalius tulisi estää tapahtumasta enää ikinä.

Eikä tämän tavoitteluun ole vaadittu kulttuurimarxismia saati mitään ideologiaa – sillä tuon tavoitteen ymmärtämiseen ja hyväksymiseen on oikeastaan vaadittu vain tuo koko länsimaisen humanismin perinne ja oikeuttavana todistusaineistona haudoissa makaavat kymmenet miljoonat ruumiit.

 

Tämän vuoksi rasismin vastustaminen ei ole kannanotto mihinkään poliittiseen ideologiaan, vaan rasismin vastustamisen kehystäminen yksinkertaistavalla vasemmisto-oikeisto- akselilla on ajastaan jälkeen jäänyt yksinkertaistava ja banaali näkemys. Se on vain kannanotto perusarvojen ja humaaniuden puolesta. Sillä jos rasismin vastustaminen on vastapuoli, niin mille se on vastapuoli? Sillä mikä on poliittinen ideologia, jolle humanismin ja ihmisarvojen vastaisuus on ideologinen pääsisältö? Ihmisarvot ovat sivistyksemme perusta ja niiden puolustaminen ei katso väriä, jota tunnustaa, sillä ne arvot suojaavat meitä kaikkia ihmisiä. Jos sanoo, että ihmistä ei saa sortaa, sitä ei saa väännettyä minkään poliittisen ideologian puolustamiseksi. Se on ihmisen puolustamista.

 

Kulttuurimarxismi on väärä kohde ja virheellinen paradigma, sillä koko käsitettä ylläpitävät hengissä vain ja ainoastaan sitä olkiukko-/salaliittoteoriana hyysäävät konservatiivisen isänmaallisuuden kannattajat, jotka omalla tavallaan ovat niitä ainoita oikeita kulttuurimarxisteja. Mutta he tekevät senkin negaationa: heillä prosessin lopputuloksena on valkoinen lihaa syövä heteromies, joka on heille se ainoa Oikea Ihminen. Ja tämä paljastaa loppujen lopuksi sen, mistä konservatiivisilla ’isäm maallisilla’ oikeasti kenkä ns. puristaa: he ovat epävarmoja omasta miehisyydestään ja mieskuvan muutoksesta. Yksinkertaisesti: simppeli, mustavalkoinen mieheen Oikeana Ihmisenä tukeutuva maailmankuva on muuttumassa moninaisuuteen ja moniarvoisuuteen (Huom! Ei moraalirelativismiin) perustuvaksi ja tätä muutosta vastustetaan kynsin hampain - ja sitä hellitään luolamiesajattelulla sekä sodan maskuliinisella sankarikuvastolla. Äärimmäisenä lopputuloksena heidän valkoisen miehen rappiota psyykkaavassa dystopiassaan on se, että menneisyyden traditioon hirttäytyvä valkoinen lihaa syövä heteromies ei saa naista eikä valkoinen lihaa syövä heteromies voi elää epävarmuudessa: tunne, ihminen itse sekä ihmisyyteen kuuluva epävarmuus ovat paholaisen kädenjälkiä valkoisen heteron sielussa: ne on Järjellä torjuttava.

Siksi maailman pitää olla selkeästi jaettu jäykän mekanistisesti, loogisesti ja hierarkkisesti: ideologiat, etnisyyksien arvottaminen, ihmisten luonnolliset erot ja roolit, kulttuurien rodullistaminen ja – luokittelu, luonto vs. tiede, järki vs. tunne, oikean taiteen määrittely, kieli sekä tietenkin em. asioista koostettava viholliskuvasto.

 

KULTTUURIRASISMI = VANHAN KOULUKUNNAN RASISMIA

Kulttuurien rodullistamisen vuoksi nykyään puhutaan myös uusrasismista tai kulttuurisesta rasismista, joka julistaa kulttuuristen erojen säilymisen välttämättömyyttä ihmiskunnassa.

Kulttuurirasismissa puhutaan kulttuurisista eroista, jotka ovat syntyneet eri kansojen historiallisen kehityksen kuluessa. Näin jokaisella kansalla on kulttuurirasismin teoriassa siten omat ominaisuutensa, kykynsä ja kulttuurinsa, jotka ovat tulosta kunkin kansan elinympäristöstä, historiasta ja kulttuurista ja siksi eri etnisten ryhmien kulttuurien sekoittuminen nähdään vaarallisena ja perinteiden ja elämäntapojen erot helposti sovittamattomina. Rotujen tilalle on tässä skenaariossa päävaaraksi nostettu eri arvoisten kulttuurien sekoittuminen, sillä tässä ajatuksessa kulttuurit taantuisivat yhdeksi suureksi maailmanlaajuiseksi sivilisaatioksi, eivätkä ’luonnolliset’ erot säilyisi. Tämä on toki outoa logiikkaa, sillä jos erot ovat luonnollisia, miksi ne yhtäkkiä katoaisivat? Eikö heikompi kulttuuri vain katoaisi?

Kulttuurirasismissa kieli, kulttuuri ja uskonto saavat biologisoidun rodun merkityksiä ja näitä käytetään erojen ja valtahierarkioiden luojina ja ylläpitäjinä. Ihmisten luonnollisena elinpaikkana nähdään se, mihin hän on syntynyt ja missä hän on kasvanut ja tätä luonnollista kansanyhteisöä varjellaan kaikin keinoin mm. puhumalla kulttuuri-identiteetin säilyttämisen puolesta. Tämän vuoksi kulttuurien sekoittuminen ja globalisaatio nähdään uhkana paitsi paikalliselle, aidolle kulttuurille, mutta myös moraalille sekä Kansan yhtenäisyydelle. Rasistille ja nationalistille rasismi on siten ihmisen luonnollinen puolustusmekanismi.

Eräänlainen urbaanilegenda aiemmin vallalla olleesta antropologisesta kulttuurikäsityksestä elää sitkeästi edelleen nykyisessä keskustelukulttuurissa. Sen mukaan maailma jakaantuu selvärajaisiin kulttuurisiin/etnisiin yksikköihin ja kukin yksilö sosiaalistuu oman kulttuurinsa ja/tai etnisen ryhmänsä jäseneksi niin, että ne selittävät hänen tapaansa elää ja tehdä valintoja. Maailman ajatellaan jakautuvan selvärajaisiin oman logiikkansa mukaisesti toimiviin ja erityisesti toisensa poissulkeviin kulttuureihin: kulttuurit ovat siten täydellisen yhteismitattomia. Tällaisesta kulttuurien erottelusta seuraa usein myös sellainen tulkinta, jossa toisten kulttuurin jäsenien oletetaan olevan tiukemmin kulttuuriensa vankeja kuin (valkoinen) katsoja itse.

Sillä kun valkoiselle miehelle tapahtuu jotain, on syyllinen yhteiskunta, EU, mokutus ja paha homosaatio – mutta kun muslimille tapahtuu sama, on syypää uskonto ja kulttuurinsa ominaisuus.

Rasismin mekanismi aivan perustoimintona ei ole muuttunut mihinkään: rasismi on edelleen sitä vanhaa ja klassista rasismia, mutta perustelut ja oikeutus muuttuu ajan ja paikan mukaan.

 

’ME’ VASTAAN ’NE’

Normaaliutta ja epänormaaliutta tuotetaan arjessamme hyvinkin tyypillisesti erilaisilla stereotypioilla. Nämä stereotypiat maahanmuuttajista ja erityisesti muslimeista ovat rasistien maailmassa hyvinkin negatiivisia: rikollisia, raiskaajia, loisia, työttömiä, pummeja, kamelikuskeja ja tietenkin sosiaalijärjestelmän hyväksikäyttäjiä. Toisin sanoen: NE eivät ole normaaleja, minkä osoittaa heidän yleensä jälkeenjäänyt kulttuurinsakin. He eivät ole kuten ME: suomalaiset. Näin stereotypiat ylläpitävät rajaa luomalla Toisesta sellaista kuvaa, että se halutaankin pitää ulkopuolella, sillä kuka haluaisi naapuriinsa rikollisia, raiskaajia, loisia, työttömiä, pummeja, kamelikuskeja ja tietenkin sosiaalijärjestelmän hyväksikäyttäjiä?

Omat stereotypiat itsestään ja ’kansastaan’ puolestaan tekevät omasta ryhmästään kuulumisen arvoisen ja tällaiset stereotypiat ovat siten hyvinkin etnosentrisiä ja siten rasismia tehokkaasti uusintavia sekä ylläpitäviä. Tässä kohtaa on helppo myös huomata käsitteen ’etnisyys’ haasteellisuus: etnisten ryhmien rajat ovat veteen piirretty viiva, jotenka tarkan etnisyyden sijaan valitaan ’haluttujen’ ominaisuuksien joukko, joiden kautta ihmisiä stereotypisoidaan ja kohdellaan.

Stereotyyppeihin sopivat ennakkoluulot kuvaavat hyvin erottelevan nationalismin rasismia, sillä omista subjektiivisista kokemuksista muodostuu riittävä fakta tuomitsemaan KAIKKI maahanmuuttajat: ensin on stereotyyppi, sitten ennakkoasenteeseen sopiva havainto, ja kas, mielipide on muuttunut faktaksi. Ja sitten tämä mielipide jähmetetään, sillä fakta - eikä sitä olla valmiita arvioimaan tai muuttamaan uuden tiedon valossa. Näin stereotypiasta tuleekin valmis malli, joka ohjaa SEKÄ havaitsemista ETTÄ ajattelua. Uudet tiedot tulkitaan mallin mukaan ja tämä on omiaan ylläpitämään sosiaalista etäisyyttä ja tekee jaosta Meihin ja Niihin entistä jyrkemmän. Ja rasismi ja rasisti voivat hyvin.

Oleellinen osa erottelevan nationalismin rasismin dynamiikkaa on luoda erityisesti ihmisten emootioihin vaikuttavia uhkakuvia. Yksi konkreettinen ja hyvin yleinen kohde näille uhkakuville ovat seksuaalisuus ja erityisesti raiskaukset ja raiskauksien ympärillä tapahtuva verbaalinen väkivaltamässäily. Yksittäiset raiskaustapaukset, joihin syyllistyy sen ’toisen’ kulttuurin edustaja (=muslimi), ovat erityisen suosittuja Suomessakin ihan kansanedustajatasolla asti ja tavoitteena on tarkoituksella luoda kuvaa ilmiöstä, joka kuvaa kyseisen tekijän kulttuuria ja on todiste kulttuurien ’yhteensopimattomuudesta’, eikä kyse siten ole rasismista, vaan kyse on ’asiallisesta maahanmuuttokritiikistä, sillä saahan kulttuureja kritisoida’. Tässä metodissa ei ole mitään uutuusarvoa, sillä aivan samaa käytettiin jo 1800- luvun antisemitismissä, jonka mukaan juutalaiset ovat kyltymättömiä raiskaajia ja seksuaalisesti aivan hillittömiä ja mahdottomia hallita.

Viholliskuvana ’toinen’ on helppo, sillä mitään järjellistä todistusaineistoa saati älyllistä keskustelua aiheesta ei voi käydä, jotenka pelottelulle ja kauhukuville on hyvinkin tilaa syntyä sekä kehittyä: mitä röyhkeämpää solvaamista, sen parempaa rasistin mielessä. Ei ole sattumaa nykyiset vaateet sananvapauden täydellisestä vapauttamisesta, sillä muslimeita, maahanmuuttajia ja eri mieltä olijoita ON päästävä solvaamaan! Tyypillistä keskustelulle on, että yksittäistapaukset riittävät ja pelon ruokintaan keskittyvät poliitikot lietsovat kauhua omien hyödyllisten idioottien kanssa, jotka yksittäistapauksia tuottavat ihmisten tietoisuuteen kuin suurina paljastuksina. Vain hyödylliselle idiootille tulee yllätyksenä, että mies raiskaa. Ihonväriin katsomatta.

Rasistidemagogit ovat luoneet tilanteen, jossa maahanmuuttoon, islamiin ja monikulttuurisuuden ongelmiin liittyen ei voida julkisesti rationaalisesti keskustella. Ja tämähän on tarkoituskin: ei rationaalisella keskustelulla saada ylläpidettyä haluttua viholliskuvaa, joka on välttämätön nationalistisen eetoksen toimivuuden kannalta. Huono puoli tässä demagogiassa on se, että se palvelee vain ’Niiden’ eristymistä omille asuinalueilleen sekä radikaalin aineksen syntyä niin eristettyjen kuin eristävän nationalismin piirissä. Tällä demagogialla myös tehokkaasti varmistetaan ’Niiden’ sopeutumisen, integroitumisen ja jopa assimiloitumisen ehkäisy.

 

Oleellista tässä kohtaa on huomata, että toden totta: rodullistettu kulttuuri toimii rasismin ainesosana aivan samalla tavalla kuin ennen toimi rotu.

 

Maailma ei ole muuttunut mihinkään. Ja siksi välillä hieman pelottaakin.

 

YHTEENVETOA: ISÄNMAALLISUUS JA VANHOJEN VIRHEIDEN TOISTO

Erotteluun perustuva kansallismielisyys on AINA rasistinen sekä tuhoava, sillä se ei loppujen lopuksi kykene määrittelemään edes itseään tarpeeksi tarkkarajaisesti ja siksi erottelun sisältö sekä mekanismit pitää jatkuvasti uusintaa ja loppujen lopuksi eroon perustuva kansallismielisyys kohtaa aina tuhonsa: ainoa ristiriidaton ympäristö olisi sellainen, jossa elää maksimissaan yksi ihminen, mieluiten ei ainoatakaan.

Erottelevan nationalismin pääperiaatteet ovat olleet viimeisten vuosisatojen aikana etnosentrisyys, sovinismi, suvaitsemattomuus, autoritaarisuus, ksenofobia, kulttuurien rodullistaminen sekä luokittelu, homofobia – sekä monet muut eroon ja eristämiseen keskittyvät määreet. Ei ole sattumaa, että em. arvojen maailmassa rasismi halutaan nähdä luonnollisena asiana (ja siten häivyttää koko kiusallisen ilmiön olemassaolo).

Kaiken tämän vuoksi on jokseenkin murheellista havaita, että nykyisten isänmaallisten arvoihin kuuluvat jälleen kerran – nyt vuonna 2014 - että köyhien onkin pysyttävä köyhinä, maahanmuuttajien on pysyttävä nöyrinä ja mieluiten poissa Suomesta, ’epäisänmaallisten’ (eli kaikkien eri mieltä olijoiden) oikeutettu kohtalo löytyy vankityrmän ja joukkohaudan välistä, Kansojen pitää saada olla rajattoman suvereeneja, naisten paikka on kotona, vammaisten tulee pysyä takahuoneessa ja homoseksuaalien paikka isänmaallisten maailmassa on kaapissa. Tämä on outoa, sillä mikä kansakunta kehittyy tekemällä tismalleen samat virheet kuin on jo tehty? Sillä poliittisten järjestelmien kriiseihin on jo kahdesti tarjottu nationalismia ja sosiaalidarwinistista alistamisen ja tappamisen oikeutuksen ratkaisua, eikä kummallakaan kerralla ratkaisu ole toiminut. Uskokaa jo, ei toimi!

Ihminen on liikaa keskittynyt luomaan ideologioita maailmaa selittävinä universaaleina resepteinä, joiden taistelukentäksi hän maailman mieltää. Yksinkertaista ja ah, niin inhimillistä.

Harmi vaan, kun maailma ei ole näin yksinkertainen ja siksi kai siihen maailmaan onkin niin vaikea tarttua: maailma kun ei selity auki yhdelläkään ideologialla. Yksittäinen ideologia voi tarjota kontekstin yksittäisten yhteiskunnallisten mekanismien avaamiseen, mutta ei juuri muuta.

 

Siksi ideologioihin jämähtäneet ihmiset ovat aina vihaisia: sillä maailma ei tottele. Ja sehän on tietenkin maailman vika.

 

Ei ole sattumaa, että toisen maailmansodan jälkeen on pyritty luomaan tehokkaita, kansallisia rajoja ylittäviä instituutioita ja haluttu elvyttää jo renessanssin ajan humaaneja arvoja suvaitsevaisuudesta mielipiteenvapauteen, sillä ne ovat juuri niitä arvoja, joilla nationalismin ahdas, rasistinen brutaalius saataisiin ennaltaehkäistyä. Maailma ei ole ideologioiden taistelutanner, vaan maailma koostuu valtaisasta määrästä prosessienomaisia kokonaisuuksia, joiden taustalla arvomaailma on se, josta pitää puhua.

Ihmisarvot. Humaanius. Ihmisyys.

Siksi vaihtoehtona ei ole mennä takaisin sisäänpäin ja laittaa rajat kiinni – se tie on jo kokeiltu - vaan pikemminkin avautua ymmärryksen tasolla entistä enemmän ulospäin. Meidän ei tule kadottaa perusarvojamme vaan entistä enemmän tukeutua niihin, jotta Eurooppa ei joutuisi väkivallan kierteeseen.

 

Jälleen kerran.

 

 

 

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lähteitä & luettavaa:

  • Rogers Brubaker: 'Etnisyys ilman ryhmiä'
  • Jokisalo & Simola: 'Kulttuurisia kohtaamisia'
  • Stephen Toulmin: 'Kosmopolis'
  • Isaksson, Jokisalo: 'Kallonmittaajia ja skinejä'
  • Jackson & Penrose: 'Construction of race, place and nation'
  • Keenan Malik: 'The Meaning of Race'