8. huhti, 2014

Perussuomen ankea keskustelemattomuus

 

Maahanmuuttokeskustelu ja monikulttuurisuus ovat kriisissä.

Ei siksi, että maahanmuutto tai maahanmuuttajat aiheuttaisivat Suomessa mitään valtaisia ongelmia, vaan maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen liittyvä keskustelu, reagointi ja poteroituminen täyttävät tulehtuneen kohtaamattomuuden piirteet, jossa ihmisille tyypillistä vastavuoroista dialogia ja siten kehittymistä ei pääse syntymään. Siksi.

Me väitämme erityisesti islamiin uskovien maahanmuuttajien olevan primitiivisiä, viettiensä vimmalla raiskaavia epäihmisiä, joille inhimillinen, rationaalinen toiminta ovat yhtä vieraita, kuin mitä meille on pedofilia. Ja siksi kyseessä onkin alkukantainen, yksinkertaistava fobia, hahmottumaton pelko vierasta kohtaan. Primitiivistä hulluutta.

Silti se, mikä on oikeasti järjetöntä, on se, että ihmiset eivät reagoi avoimen muukalaisvihamieliseen retoriikkaan, vaan miltei mitä tahansa saa sanoa sananvapauden nimissä.

Mikä meihin hyviin ihmisiin on mennyt, että olemme hiljaa, kun ’maahanmuuttokriittiset’ levittävät valheellista propagandaansa ja emme reagoi, kun musliminkeittäjät alkavat esiintymään ’uhreina’? Miten ihmeessä on mahdollista, että Suomessa on avoimen rasistista ainesta sisällään pitävä puolue, joka ei tee elettäkään tämän aineksen poistamiseen puolueensa riveistä vaan systemaattisesti vähättelevät kokonaisuudessaan tämän suvaitsemattomuuden ilmentymiä yhteiskunnassamme?

-"Älkää seuraavan kerran näyttäkö ”patriooteilta”, kun pyritte tuollaiseen tilaisuuteen sisään"-

Rasisteilla on nykyään suora, parlamentaarinen moottoritie avoinna kohti suvaitsemattomuuden ja rasismin arkipäiväistämistä ja nostamista normaalille poliittiselle agendalle, eivätkä perinteiset puolueet osaa tehdä mitään tämän asian estämiseksi.

Perussuomalaiset ovat imeneet joukkoihinsa kaiken sen pimeän ajatuskuonan, jota tämä maa pitää sisällään ja antaneet tälle luvan pitää ääntä – ja ikävä kyllä, tämä on myös perussuomalaisten voima: haluamme tai emme. He edustavat niitä tuntemuksia, jotka ovat alkukantaisia, yksinkertaisia ja pelokkaita ja joihin reagointivaihtoehdotkin ovat selkeän jakautuneet: A. joko jäädä rypemään tähän pelkojen alkulimaan ja alkaa nuivaksi 'realistiksi' tai B. sitten pyrkiä järjellä näkemään asioiden taakse ja ymmärtämään, katsomaan itsestään ulospäin ja sanoa, että en suostu hulluuteen: minä ymmärrän. Sillä alkukantainen ajattelu ei tarvitse tukea eikä sitä tarvitse edistää: se elää meissä jokaisessa muutenkin. Ehkä maahanmuuttokriitikonkin pitäisi joskus avata se kirjaston ovi eikä jäädä sen taakse huutelemaan.

Perussuomalaisen rumuuden politiikan teho ja toimivuus perustuu yksinkertaisiin asioihin: heidän agendansa on perseennuolennan agendaa, heillä ei oikeasti ole mitään ohjelmaa, linjaa saati ideologiaa ja mikä pahinta, heillä ei ole mitään moraalia: kaikki käy ja kaikki on sallittua, kunhan ääniä tulee ja jytkyä pukkaa. Maahanmuuttokysymys on näiden luolamiesten ansiosta korostuneen politisoitunut ja ylipolarisoitunut ja heidän ansiostaan nämä 'maahanmuuttokriittiset realistit’ määrittävät täällä perussuomessa vastapuolekseen mystiset ’sokeat kukkahattutädit’ ja ’mokuttajafasistit’, jotta he saavat piestyä itsensä sokeaan, oikeutettuun kiihkoon: 'sillä persujihad on täällä!'.

Miten tällaisessa asetelmassa voidaan edes keskustella? Sillee aikuisten oikeasti?

Minusta on erityisen kiinnostavaa ja samalla riipivän vastenmielistä, miten ’hommalaiset’ ja perussuomalaiset ovat saaneet julkisuudessa läpi muukalaisvihamielisiä argumenttejaan ja päässeet maahanmuuttoon liittyvissä aiheissa määrittelemään kysymyksenasettelua ennen muita.’Maahanmuuttokriittisille’ on ollut selkeästi kysyntää, tätä ei tule unohtaa, ja tätä kysyntää on ollut helppo ruokkia, sillä heillä on ollut helppoja argumentteja liittyen asioihin, joista harvat mitään tietävät. Näitä argumentteja on hiottu heidän omissa nettikeskusteluissaan ja he ovat kommentoineet muita puheenvuoroja linkittämällä hirvittävät määrät netistä löytyvää rasistista materiaalia ja sitten näihin tutustuneet ihmiset ovat ’löytäneet’ aineistoa ja lähteitä verkosta samalla erehtyen luulemaan, että tämä aineisto olisi edes kaukaisesti totta.

Keskustelun yleinen logiikka suosii yksinkertaista kiistakehystä ja tällaisen kehyksen ’maahanmuuttokriittiset’ ovat onnistuneet luomaan ihan tyhjästä – ja sitten on luotu vastakkaiset näkökulmat, vaikka mitään ongelmaa ei välttämättä ole edes olemassa, mutta ihmiset ovat menneet lankaan: ’kun tästä niin paljon puhutaan, niin kai se islamisaatio on totta’. Viis siitä, että valtaisa määrä ’kriitikoista’ asuu alueilla, joilla maahanmuuttajia ei ole nähty kuin Youtuben tai netin propagandasivustojen kautta. Faktat eivät ole oleellisia, tunne riittää. Ja tietenkin Koraanin säkeiden ’asiantunteva’ ylitulkinnan säestämänä.

Mutta jos minä alkaisin väittämään yhtäkkiä maapallon olevan litteä ja auringon olevan kylmä, mitätön pallo, ei ketään kiinnostaisi alkaa hakemaan vastakkaista puolta keskusteluun, eikä ketään kiinnostaisi konsensukseen pyrkivä dialogi. Miksi me silti sallimme polarisoitumisen rasismin ja ’maahanmuuttokritiikin’ suhteen? Nostamme järjettömän ideologian samalle tasolle järkevän ajattelun kanssa? Minusta tämä on täysin absurdia. Erityisesti siksi, että islamfoobikkojen suoltama materiaali ja todistusaineisto on puhdasta propagandaa, jota toistetaan islamofobistisilla sivuilla a’la Gates of Vienna ja IslamWatch ja tämä on todistusarvoltaan silkkaa ihmisiä vahingoittavaa roskaa aivan samalla tavalla, kuin on perussuomalaisten ylläpitämä sananvapaushorina ja tarkoitukselliseen vastakkainasetteluun pyrkivä dialogikin.

Ei meidän hyvien ihmisten tulisi tähän suostua, meidän tulee näyttää, että tämä on järjetöntä, vaarallista ja vastenmielistä. Ei tässä hulluudessa ole keskitietä. Hulluuden ääripää ei ole terve ajattelu, vaan terve ajattelu on lähtökohta.

Kun me jämähdämme keskustelussa retoriikan ja propagandan tasolle, me puhumme aina vääristä asioista.

Suomesta puuttuu edelleen kunnollinen vastavoima ’maahanmuuttokriittisiä’ vastaan, joka tekisi työtä sen puolesta, että rasismi riisuttaisiin alasti ja näytettäisiin sen tuhoava, vastenmielinen luonne.

Siksi minä kaipaan laadukasta journalismia. Kiihkotonta, selkeää, avointa journalismia. Nykyinen journalismi ja julkinen keskustelu ovat liikaa kriisimielialaa kotouttavaa: me puhumme niin paljon muista maista ja potentiaalista uhista maahanmuuttokriitikoiden ja islamfoobikkojen väsytystaistelun innoittamina, että me unohdamme katsoa Suomeen ja alammekin uskoa hiljalleen Suomen olevan uhattuna - ja yhtäkkiä oikeistolainen populismi alkaakin tuntumaan oikeutetulta ja rasistinen puhe vaikuttaakin yhtäkkiä realistiselta, loogiselta kannanotolta.

Se, mitä oikeasti on muiden maiden ’ongelmien’ taustalla, siitä ei juuri puhuta ja juuri tämän vuoksi samat metodit tilastoraiskauksista lähtien aina Koraanin virhetulkintoihin ovat meillä käytössä. Metodi on simppeli: luodaan uhkakuva ja pyritään kaikin tavoin ylläpitämään tätä liimaamalla propagandaa tämän luodun uhkakuvan päälle. Tunne yhdistyy mukafaktaan – ja lopputulos on harkittu kakofonia, jossa kukaan ei enää kuule mitään eikä oikea tarkoitus ole edes keskustella.

Hyvin vähän on puhutaan siitä, mitä integraatio tarkoittaa. Mihin on integroiduttava? Mikä on se suomalainen yhteiskunta, suomalaisuus ja suomalaiset arvot, joihin muiden pitää sopeutua ja sulautua? Kuka ne arvot määrittelee? Kenellä on tähän oikeus? Minä en suostu siihen, että tämän määrittelee nationalistinen, muukalaisvihamielinen joukkio, jonka motiivit kumpuavat historiasta ja jonka retoriikka on lainattu 30-luvun Saksasta ja jonka motiivina on luoda eroa ja kiilaa ihmisten välille.

Tämä suomalaisuuden näkökulma on oikeasti haastava ja keskustelua kannattaisi kääntää tähän suuntaan. Suomalaisuus pitää avata ja rikkoa: onko siellä takana mitään?

Integraation vaatimus tuottaa olemuksellista ja yksinkertaistavaa pakettia myös suomalaisuudesta. Integraatiossa ollaan yleensä huolissaan kulttuurista ja tavoista. Mutta onko saunova, kaljaa kittaava ulkomaalainen integroitunut? Onko Leijonafani vasta ’oikea’ suomalainen? Mitä oikeasti tarkoittaa: ’olen suomalainen’? Ja Mannerheim nyt ainakin tulee muistaa – ja erityisesti se, että hän on valkoinen, niin ihonväriltään kuin aatteeltaankin. Mutta mitäpä jos maahanmuuttajat yhtäkkiä kotoutuisivatkin täysin politiikkaan, koulumaailmaan, normaaliin arkeen ja oikeasti ottaisivat aktiivisen roolin yhteiskunnassa, mutta eivät silti saunoisi tai eivätkä pitäisikään jääkiekosta? Aivan kuten esimerkiksi minä. Olenko minä suomalainen? Minusta nimittäin on outoa, jos tuntisin halua piestä itseäni kuumalla höyryllä tai jos tuntisin halua sulloutua pieneen tilaan hikisten, alastomien miesten kanssa enkä pysty ymmärtämään jääkiekkoilijoiden vastenmielistä testosteronin läpitunkemaa machoilua suojukset päällä. Nössöjä, sanon mä, nuo jääkiekkoilijat. Aivan kuten ovat menneisyyden ikoneihin takertuvat isänmaalliset rasistimoukatkin.

Julkista keskustelua veisi eteenpäin erilaisten argumenttien ja näkökulmien hiominen. Mutta käydäänkö keskustelua jatkossakin nettikeskusteluiden ryöpsähtelyn ehdoilla ja tarkoituksellisen propagandan kautta? Maahanmuutto ja yhdessä eläminen ovat Euroopan tärkeimpiä kysymyksiä ja silti näitä aiheita ei oteta journalismissa samalla pieteetillä ja kritiikillä esille, kuin vaikkapa taloutta ja politiikkaa. Oleellista ei ole se, että joku sanoo ’kamelikuski’. Oleellista on se, miksi näin edes pitää sanoa. Parempaa journalismia, kiitos!

Rasismi ymmärretään monissa puheenvuoroissa yksittäisten yksilöiden psykologiseksi ongelmaksi – niin tekijän kuin kokijankin suhteen - eikä yhteiskunnan instituutioissa, julkisessa puheessa ja ihmisten välisessä kanssakäymisessä jatkuvasti uudelleen tuotetuksi ideologiaksi. Suomi on valtiona kuin ahdistunut murrosikäinen, jolla on kuviteltu oikeus ja miltei velvollisuus päästää monisatavuotisen alamaisuutensa ja sotiensa aiheuttama paha olo ulos. Ja tämä tulisi muka sallia. Ei käy! Tätä ei tule sallia, meidän ei tule jämähtää teini-ikäiseen angstiin, vaan meidän on kasvettava aikuisiksi.

Rasismi kuitenkin muuttaa jatkuvasti muotoaan ja syntyy uudestaan arkipäivän tilanteissa, rakenteissa ja instituutioissa. Nykyinen julkinen keskustelu on juuri yksi paikka, jossa rasistista ideologiaa ja retoriikkaa tuotetaan päivittäin ja siellä sitä myös voidaan kyseenalaistaa ja purkaa. Ei saa jämähtää, ei saa suostua pysähtymiseen – ei älylliseen, ei henkiseen, ei mihinkään pysähdykseen!

Meidän tulee olla sensitiivisiä sen suhteen, ettei tule sivuuttaa tosiasiaa, että nopea muutos Suomessa, jossa ulkomaalaisväestön määrä on 30:ssä vuodessa kymmenkertaistunut ja globalisaatio on muuttanut Eurooppaa ja sitä myöten Suomea hyvin nopeasti, on johtanut tunnelmaan, jossa usea ihminen kokee ’pudonneensa’ kelkasta, epätietoisuutta on paljon, yhteiskunta on muuttunut, työmarkkinat ovat kohdanneet murroksen; muutos on läsnä Suomen arjessa. Tässä ilmapiirissä pitää pyrkiä ennen kaikkea lisäämään keskustelua, tietoa, ymmärrystä, informaatiota.

Olen niin naiivi, että uskon ihmisten perushumanismiin ja inhimillisyyteen, jos näille annetaan mahdollisuus ja tilaa. Siksi pidän tärkeänä, että asioihin perehtyneet ihmiset puhuvat. Puhuvat. Ja puhuvat.

On myös hyväksyttävä ja ymmärrettävä, että ”ulkopuolista” kohtaan tunnetaan miltei primitiiviseksi määriteltävää epäluuloa, mikä on täysin luonnollista. Mutta sen sijaan, että ruokitaan tätä eroavaisuutta muiden maiden tapahtumilla ja tilastoilla eikä oikeasti arvioida näiden takana olevia lainalaisuuksia, estää lainalaisuuksien etsimisen ja aiheuttaa sen, että mieluummin laitetaan ovet kiinni. Kuten jo aiemmin sanoin: tämän primitiivisen pelon sijaan meidän tulisikin tukea järkeä - sillä tuo primitiivisyys elää meissä ilman tukeakin.

Ja en muuten tiedä mitään rajaa sille, montako pakolaista Suomi pystyy imaisemaan sujuvasti - mutta sen tiedän, että näissä 'ongelmaisissa' maissa ne määrät ovat aivan eri sfääreissä, kuin meillä. Lisäksi taustat poikkeavat suomalaisen yhteiskunnasta. Meille esimerkiksi ei ole jäänyt satoja tuhansia ihmisiä siirtomaavaltaan liittyvien sotien ansiosta tai meille ei ole tullut satojen tuhansien ihmisten työvoimamassaa. Minä uskon, että tällä on vaikutusta. Olen siis melkoisen varma, että nykyiset ~2000 pakolaista & turvapaikan saajaa / vuosi eivät Suomea nujerra, eivätkä he ole syypäitä Kreikan kriisiin, mummojen vaippojen vaihtamattomuuteen, työttömyyden kasvuun eivätkä siihen, että teollisuuden työt ovat täältä katoamassa.

Kritiikin kohde on väärä.

Minusta meidän tulisi olla samanaikaisesti suvaitsevia sekä ajattelevia - nämä eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Mieluumminkin nämä ovat yksi ja sama asia.

Ja ’suvaitsevaisuus’ ja yhteiskunnan 'sietokyky' ovat kaksi eri asiaa.

Minä uskon, että meidän nimenomaan pitääkin keskustella oikeasti, jotta huomaisimme, että vastakkainasettelu on turha ja perustuu paljolti väärille väitteille. Minä väitän, että oikea keskustelu johtaa itseasiassa parempaan itseymmärrykseen ja päivitettyyn suomalaisuuteen, jossa ymmärrämme paremmin suhdettamme ulkomaailmaan.

Sillä tämä keskustelu johtaa johonkin, mihin, kukaan ei tiedä vielä, mutta sitä ei tulisi lopettaa ja ottaa aikalisää.

Mutta rasismia tämä keskustelu ei koskaan kaipaa. Sille pitää aina sanoa ei.