1. huhti, 2014

Missä olette, ihmiset?

 

"Tietovuotaja Bradley Manning haluaa muuttua naiseksi. Se ei ole ihme. Laverteluhan on aina ollut ämmämäistä."

”Yli 600 tykkääjää koulupoikaa pilkkaavilla Facebook-sivuilla - myös tukioppilaita mukana.”

”Positiivisena asiana voidaan pitää, aina kun tapetaan muslimityttö, saadaan yksi potentiaalinen muslimien synnyttäjä pois pelistä.”

”Rankka nettikiusaaminen johti teinityttöjen itsemurhaan.”

”Voisi kuvitella, että esimerkiksi irtisanomisten piinaamien duunareiden keskuudessa olisi jo pitkään kaivattu vasemmistoministerin tukea - vaikka jonkun suljetun tehtaan portilla värjöttely ei niin jännittävältä tuntuisikaan kuin lipun heiluttelu moskovalaisessa kunnia-aitiossa.”


Yllä on muutamia lainauksia viime aikojen uutisista ja niiden otsikoista. Nopeasti silmäillen, niissä ei ole mitään yhteistä saati mitään tekemistä keskenään. Mutta kun kaikki on sallittua ja jokainen mielipide arvotetaan samalle viivalle, on jälki tätä. Saman kaiken sallivuuden lapsia ovat kaikki esimerkit, saman järkiperäisyyden häivyttävän keskustelun tuotoksia ovat nämä kaikki, saman kolikon eri puolet, kliseistä sanontaa lainatakseni. Kyse on oikeistolaisen populismin lopputuotteesta, jossa rajattoman sananvapauden oikeutuksella hämärretään merkitykset, jotta oma voimaan ja äänenkäyttöön perustuva mielipiteen muokkaus onnistuu.

Ja onnistuuhan se, kun sen annetaan onnistua!

Yhdessä asiassa oikeistolainen populismi on oikeassa: ihmiset seuraavat mediaa, eikä valtamedia ole osannut vastata tähän populismin haasteeseen, vaan silittänyt sitä uskomalla, että ’kaikki on sallittua’ – ja siksi ei voi kyseenalaistaa, jotta ei tule tuomituksi sananvapauden vihollisena. Kuka tällaisena haluaa näyttäytyä? Ei kukaan, ei yksikään toimittaja, ei yksikään poliitikko – sillä lehdet pitää myydä, sillä äänet pitää saada. Ei olla mitään mieltä ja ollaan kaikkea mieltä. Siinä välissä: rasisti jatkaa voittokulkuaan.

Ja lopputuloksena on maailma, joka ilman rajoja on ruma paikka.

Tärkeintä populistisessa journalismissa ja -politiikassa ei ole enää sisältö, vaan oleellista viestinnän tapaa kuvastavat lauseet: ’tarkoituksella provokatiivinen’, ’vitsi’ tai ’keskustelun herätys’. On helppoa olla provokatiivinen, mutta kuka sen keskustelun sitten käy? Nykyisessä muodossaan poliittisen keskustelun lopputulos onkin juuri se, jonka oikeistolainen populismi halusikin: että kaikki on sallittua eikä mistään saa olla eri mieltä, ’sillä ammattiloukkaantuja!’. Ei ole tässä mössössä keskustelua, ei ole laadukasta journalismia, ei ole laadukasta mielipiteenvaihtoa, vaan kakofonia, jossa äänenvoimakkuus sekä kyky halveerata, vähätellä ja solvata nousevat suurimmiksi arvoiksi.

Rasismin ja muukalaisvihan torjuntaan ei riitä se, että tyytyy haukkumaan Perussuomalaisia, rasismin ja muukalaisvihan torjuntaan ei riitä se, että tyytyy sanomaan rasismin olevan rumaa eikä rasismin ja muukalaisvihan torjuntaan riitä se, että tyytyy sulkemaan korvansa sekä silmänsä.

Niin kauan, kun me loukkaannumme siitä, että joku sanoo ”Allahu Akbar”, mutta emme välitä siitä, kun toinen sanoo ”Jumalalle kiitos”, olemme todistamassa suvaitsemattomuuden arkipäiväistymistä ja hiljaista hyväksyntää sille, että emme näe vieraan eristämisessä mitään epäilyttävää. Ja juuri tällainen ajattelutapa antaa ihmisille kuvitteellisen oikeuden käyttäytyä paskamaisesti.

Se, mikä minua ihmetyttää, on fiksujen ihmisten hiljaisuus ja toimittajien Soinin ja muiden populistien perseennuolenta - sekä se, että ei tuoda esille sitä käsitteiden uudelleenmäärittelyä ja/tai tarkoituksellista hämärtämistä, jota nyt tehdään (ja on tehty jo kauan). Ja lopputulos on se, että mitä tahansa ajatusroskaa kohdellaan tasa-arvoisena (vrt. Hakkarainen islam-asiantuntijana mollaamassa Hämeen-Anttilaa) ja että 'ammattiloukkaantujat', 'tarkoituksellinen provokaatio' ja 'me nyt haluttiin herättää keskustelua', ovat yhtäkkiä ihan hyväksytty tapa sisällöttää journalismia. Tämä meinaa tarkoittaa sitä, että agitointi on onnistunut ja älämölöstä seuraava askel on sitten konkreettinen ihmisarvoton kohtelu.

Rasismin ja muukalaisvihan kritisointi on ihmisarvon puolustamista. Rasismin ja muukalaisvihan vastustaminen ei ole ääriliikettä. Rasismin ja muukalaisvihan vastapuolella ei ole aate eikä poliittinen suuntaus, vaan siellä on ihminen. Kun joku puolustaa ihmisarvoista kohtelua, puolustaa hän myös meistä jokaista. Sillä mikä tae meillä on siitä, että rasistin agendalla ei seuraavaksi ole juuri sinä, tavallinen ihminen?

Siksi tästä asiasta on tärkeää puhua, sillä me kaikki luomme sen todellisuuden, jossa elämme. Ja niin kauan, kun kuulemme lapsiemme puhuvan tavalla, joka ajaa toisia nuoria itsemurhiin tai kuulemme nuorten käyttävän ihmisarvotonta retoriikkaa, meidän tulee muistaa, että se malli tulee meiltä aikuisilta. Ja tältä meidän ei tule sulkea silmiämme eikä korviamme: ME OLEMME VASTUUSSA.

Ihmisarvoissa ei ole mitään keskitietä, jota kulkea. Ei ole harmaata aluetta sille, kenelle ihmisarvot ehkä kuuluvat tai kenelle kuuluu vain osa niistä arvoista. Ihmisarvoinen kohtelu kuuluu jokaiselle, eikä niiden rikkomisen kritisointi ole ’vain mielipide muiden joukossa’. Jos minä yhtäkkiä väittäisin maapallon olevan litteän, olisi outoa vaade siitä, että totuuden pitäisi myöntyä ja muuttua muotoon, joka ei ole totta, ihan vain siksi, että maapallon litteys on samanarvoinen, kuin fakta.

Ja jos joku kehtaa röyhkeästi tuoda epäkohtia esille, ei sitä voi vähätellä sanomalla: ”Talous on kuralla, valtio velkaantuu silmissä ja Eurooppa ympärillä kärvistelee historiansa pahimmassa talouskurimuksessa” tai ”muista suomalaisen duunari tilanne!”. Jos se, että ihminen ottaa kantaa asian A puolesta, menee pilalle siitä, että ei ole otettu vielä kantaa asian B puolesta, olemme oikeasti sellaisessa keskustelukulttuurissa, jossa ei voi ottaa kantaa mihinkään. Kun tuota logiikkaa jatkaa, mikään mielipide ei ole oikeutettua, ellei ensin ole ottanut kantaa tusinaan muuhun yhteiskunnalliseen ongelmaan. Ensin siis pitää ottaa kantaa suomalaisen duunarin puolesta, on otettava kantaa hallituksen päätöksentekoon ja huutaa suu vaahdossa kotihoidontuen puolesta, ennen kuin voi ottaa kantaa venäläisen homon puolesta.

Ei saa puhua rasismista, sillä työttömyys!

Ei saa puhua suvaitsemattomuudesta, sillä Nokia!

Ei saa puhua eriarvoisuudesta, sillä maahanmuutto!

Ei saa puhua muukalaisvihasta, sillä Kreikka!


Jos me sallimme tämän, me kaikki olemme loppujen lopuksi suvaitsemattomia. Jos me olemme hiljaa, me kaikki olemme sittenkin rasisteja. Kun tasa-arvo ja tasavertaisuus typistyvät evolalaiseen voimakkaamman eliitin etuoikeuteen, kuljemme tietä, jossa kuljetaan ääni ja voima edellä, tiellä, joka on päällystetty erilaisuuden eristämisellä ja hiljaisuuden hyväksynnällä. Voimakkaan on helppo olla voittaja, mutta haluammeko me tällaisen Suomen?

Saksassa yli 150 ihmistä on murhattu äärioikeiston toimesta vuosien 1990-2013 välillä ja nyt siellä kysellään, että miten tämä oli mahdollista. Saksassa käytävän keskustelun mukaan syynä on ollut asian roima vähättely, hiljaisuus sekä virkakoneiston välinpitämättömyys.

Kuulostaako jotenkin tutulta?

Missä olette, puolueet? Missä olette, journalistit? Missä olette, ihmiset?

Mikä tahansa mielipide ei ole samanarvoinen. Paska on edelleen paskaa, eikä suklaata.

Maistakaa vaikka.