7. maalis, 2014

Huono johtaminen ja pakkotyön kiinalainen malli

 

Olen yksinkertainen mies.

Uskon siihen, että yksinkertaisin vaihtoehto on yleensä lähinnä totuutta.

Sillä täydellinen on yksinkertaista: siinä ei ole mitään turhaa, vaan vain se, mitä oikeasti tarvitaan.

Olen antanut itseni ymmärtää, että talouden laskuaikana työpaikat vähenevät, kun kustannukset/hinnat ovat saavuttaneet sellaisen saturaatiopisteen, että talous väkisinkin sakkaa ja ihmisten ostovoima heikkenee – ja tämä siis ennen seuraavaa nousua. Jotenkin muistan, että talous on kautta aikojen ollut syklistä, eikä tässä sinällään ole edes mitään ihmeellistä. Menee ihan maalaisjärjelläkin ymmärrykseen.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että aika-ajoin ei ole töitä tarpeeksi. Ja on vain uskottava ja siedettävä sellainen inha tosiasia, että jos ei ole töitä, niin ei vaan ole töitä. Ei ole, vaikka kuinka valitettaisiin ja vinguttaisiin, niin töitä nyt ei vaan ole.

Joku tekee paremmin. Joku tekee tehokkaammin. Joku on fiksumpi.

Ei auta valitus. Ei auta vaatia hallitukselta toimia. Ei auta solvata maahanmuuttajaa. Ei auta kiroilla kansanedustajille. Ei auta politiikka.

Mutta hysteria on vallannut suomalaisen keskustelun ja keskustelufoorumit muistuttavat nykyään maailmanlopun ennustajien loppusijoituspaikkoja, joissa samanmieliset mukakeskustelijat hyysäävät omia kauhukuviaan samanmielisten kanssa ja taputtavat käsiään samaan tahtiin, kuten Pavlovin koirien tuleekin tehdä. Ja mitä synkempää, sen todempaa. Tämä on ajan henki. Ja tämä on hullua. Sillä fakta ja järki saavat mennä, kun tunnepitoinen lopunajan tunnelmointi vie voiton.

Miksi on niin vaikeaa ymmärtää, että politiikka ei ole se yli kaiken menevä voima, jolla on kyky korjata kaikki? Politiikka voi vaikuttaa vain asioihin, joihin politiikalla voi vaikuttaa. Ei muihin asioihin. Politiikalla ei korjata maailmantalouteen normaalisti kuuluvaa syklisyyttä, jonka lopputulemana työttömyyden määrä vaihtelee aina. Ja niin sen pitääkin vaihdella, sillä jatkuva täystyöllisyys on utopia, josta dynaamisuus ja kehitys ovat kadonneet.

Edellytykset ja ympäristö, ne ovat sitä politiikan pelikenttää. Mutta suomalainen työelämä ei ole ongelmissa näiden takia, nämä asiat eivät suomalaista työtä pilaa, kuin korkeintaan sivuroolissa. Syyt ovat jossain ihan muualla. Selitykset ovat monet, mutta lopputulos on aina sama: duuni valuu muualle ja muille. Me odotamme aina viimeiseen asti. Me muutumme vasta, kun on pakko. Ja mieluiten sillee, että rusahtaa! Kunnolla! Perkele!

Jos ei ole enää tuotetta, jota kukaan ostaa sillä hinnalla, jonka me haluamme, kenen vika se on? Tai jos koko tuotetta ei enää edes tarvita? Ja jos tuote ei kiinnosta markkinoita, onko se Kataisen vika? Onko se duunarin vika? Onko se viheliäinen verotus, joka pilaa kaiken? Ei siis ole kyse siitä, että meidän työvoimakustannuksemme ovat aina se suurin probleema, vaan se, että meidän pitäisi aina ja jatkuvasti olla niin fiksuja, että olisimme aina askeleen edellä, mutta me emme ole. Me emme uskalla tehdä paremmin, vaikka me voisimme. Tehdä nopeammin. Tehdä joustavammin. Tehdä uutta. Olla tehokkaampia – kuin ne kiinalaiset.

Sillä juuri nytkin on suomalaisia yrityksiä, joilla menee erittäin hyvin – ja tämä siitä huolimatta, että ympäristö on sama kaikilla. Ei ole meinaa Urpilainen tämän takana. Ei ole EU:n ansiota tämä. Samat pelimerkit, sama ympäristö ja toinen pärjää ja toinen ei. Jotkut vain osaavat ja jotkut eivät.

Ei ole juurisyy duunarissa tässä kohtaa, turha on duunaria mollata. Juurisyy on johdossa, joka ei uskalla muuttua. Johdon pitäisi olla se muutosvoima, joka haastaa koko organisaation tekemään tehokkaammin, kerralla oikein, juuri silloin, kun on tarve. Sillä kaikki muu on turhaa.

Huono johtaminen on tässä kohtaa tunnussana. Työelämän status quon hyysääminen aiheuttaa väistämättä sen, että huolimatta poliittisista päätöksistä, me johdamme itsemme tilanteeseen, jossa notkahdus on välttämätön, jotta me muutumme.

Suomessa on ollut lamoja aiemminkin – ja tulevaisuudessa niitä tulee lisää. Mutta mistä lamasta me olemme oppineet työelämässä? Emme mistään! Korjaamme toki sen, mikä on pakko, mutta emme ole luoneet työelämään mekanismeja, jotka valmistaisivat meidät muutoksen sietämiseen ja sen hallitsemiseen. Meillä on TYKY-päiviä, konferensseja, seminaareja, konsultteja ja Jari Sarasvuon luentoja, mutta ne ovat silmälumetta, huonon johtamisen harhaa, jolla peitetään se tosiasia, että johtaminen on ihan hukassa. Sillä johtaminen lähtee johtajista itsestään, yrityksen kulttuurista, organisaatioiden DNA:sta, siitä, että jokainen hetki on omistettu konkreettisesti muutokselle ja kehitykselle, eikä eilisen nostalgialle.

Juhlapuheet eivät auta.

Ei ole töitä.

Ei ole duunia kaikille.

Työttömiä.

Syyllistämistä.

Ja jonkun logiikan mukaan pakkotyö on tässä kohtaa ratkaisu:http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/kaismolta-tukea-risikolle-vastikkeeton-etu-passivoi/637970/

Minkä logiikan mukaan ’pakko’ aktivoi? Miten ihmeessä ’pakkotyö’ aktivoi? Ja mihin? Eikö työttömyys itsessään ’aktivoi’? Sillä jos ei ole töitä, niin niitä töitä ei vaan ole. Edelleenkään. Ei auta ’aktivointi’, jos ei ole mihin aktivoitua.

Olen ymmälläni.

Sillä esimerkiksi minä olen juuri nyt ensimmäistä kertaa 15:sta vuoteen työttömänä, olen maksanut veroja yli 30% tuloistani – ja nytkö minun pitäisi mennä pakkotöihin, jotta en ’passivoidu’, enkä olisi ansainnut yhteiskunnalta rahallista tukea, jotta selviän siihen asti, että saan OIKEITA töitä? Sillä yksi syy maksaa veroja, on saada tukea silloin, kun sitä tarvitsee. Onko verojen maksaminen sitten vastikkeetonta? Sitä vaan maksetaan, mutta mitään ei saisi odottaa?

Mutta jos töitä ei vaan ole, ei auta aktivointini. Minulle riittävä draiveri hakea töitä on halu tehdä töitä, saada palkkaa, varmistaa pojalleni hyvä ja mukava kasvuympäristö ja maksaa veroja, jotta tarvittaessa saan tukea. Nämä ovat niitä tosielämän aktivaattoreita!

Lisäksi jotain on pahasti pielessä, jos työttömän korvauksia verrataan palkkaan: joko korvaukset ovat liian suuria tai palkat ovat liian pieniä – mutta näillä kahdella asialla ei ole mitään tekemistä keskenään.

Lopuksi tarina. Olin muutama vuosi sitten työreissulla Kiinassa, Shanghain eteläpuolella ja näin valtaisan armeijan ihmisiä moottoritien välissä olevalla ruohikolla kyykkimässä ja kysäisin paikalliselta kollegalta, että miksi nuo tuolla kyykkivät. Vastaus oli:”Kiinassa työttömyyskorvaus on vastikkeellista ja valtio edellyttää työntekoa, jotta korvauksen saa.  Nuo ihmiset ovat siksi kitkemässä rikkaruohoja.”

Hieman perspektiiviä.

Kiinalainen malli on Suomen malli?

Ei kiitos.

Parempaa johtamista?

Kyllä, kiitos!