20. heinä, 2014

Tästä blogista

 

Siirsin blogini tänne uuteen paikkaan lähinnä teknisistä syistä: helpompi käyttää ja muokkaamisen mahdollisuudet paremmat.

Tein myös muutoksia sisältöön, jonka olen jakanut kolmeen osaan: tämä 'Nihil non'- osio on sellainen yleinen osio. En ihan tarkkaan osaa vielä sanoa millaiseksi se muodostuu, mutta tämä olkoon sellainen päiväkirjamainen osio, johon tulee sisällöksi erilaista tarinaa ja juttua, jotka eivät noihin kahteen muuhun osioon sovi. Saas nährä, tuleeko mitään sisältöä. 

'Opinio'- osioon olen tuonut vanhoja tekstejäni lähinnä rasismista, nationalistisesta paatoksesta sekä suvaitsemattomuudesta. Ja luonnollisesti sinne olisi tarkoitus tuoda myös uutta sisältöä, mikäli sanottavaa vielä riittää ja irtoaa. Toin sinne nyt ns. 'pesämunaksi' itselleni tärkeimmät tekstit eri foorumeilta.

Ja sitten tuo 'Paternitas'- osion olen pyhittänyt vanhemmuudesta ja isänä olemisesta kirjoittamiseen. Sinne ei kauhean usein tule tekstejä, sillä aihealue on niin haastava: on ihan oikeasti vaikea kirjoittaa siitä, miltä elämä tuntuu lapsen syntymän jälkeen. Ei meinaa aina löytyä sanoja ja kaikki sanat tuntuvat latistavan sen, mitä yrittää kertoa. Aihe on minulle tärkeä jo ihan siksi, että mun Lenni on mielettömän upea pieni poika ja mun vaimo on fantastinen Lennin äitinä, ystävänä, kumppanina, ihmisenä, joka jakaa elämänsä kanssani, mutta erityisesti aihe on minulle tärkeä siksi, että minä olen aina vihannut lapsia. Ihan oikeasti. Aivan vakavissani. Inhonnut ja vihannut. Minä saatoin lähteä ravintolasta kesken ruolailun ihan vain siksi, että vauva alkoi itkemään toisella puolen ravintolaa - ja minulle tuli viha. Siksi minun oli vaikea edes suunnitella lapsen hankintaa, kun en voinut sietää lapsia saati ajatusta lapsesta joka päivä läsnä.

Voitte siis uskoa, että lapsen saaminen ja isyys ovat olleet minulle melkoinen matka omaan lapsuuteen sekä melkoinen matka kasvuun ihmisenä. Jo pelkästään ensimmäinen tuijotukseni Lennin kanssa välittömästi hänen syntymänsä jälkeen oli vavahduttava kokemus. No, nyt tiedän olleeni väärässä ja typerä. Lapset ovat upeita ja heidän elämässään mukana oleminen ja heidän kasvun seuraaminen ovat etuoikeuksia, jotka nyt vasta ymmärrän. Ja välillä minua harmittaa, että minulla on vasta yksi lapsi. No, kyllä minusta siemen vielä irtoaa, että lisää pitänee tehdä. 

Tässä blogia päivittäessä tuli myös mieleeni kysymys: "Miksi edes pitää kirjoittaa blogia?". Onhan se itsensäpaljastelua ja itsensä esiintunkemista. No, onhan se näinkin, en minä sitä kiellä. En minä silti ole niin narsisti, että kuvittelen olevani niin kiinnostava, että siksi minun pitää kirjoittaa kuin velvollisuudesta tavallisia ihmisiä kohtaan. Syy on oikeasti yksinkertaisempi: muistan jo pienenä, miten yksi unelma-ammateistani oli kirjalija. Olin aina kympin oppilas ainekirjoituksissa ja kirjoitin nuorena runoja sekä näytelmiä. Kirjailijaa ei minusta tullut, eikä runoilijaa. Blogi on lähimpänä tuota unelmaa, johon pääsin. Ja tämä on ihan hyvä näin.

Toinen syy kirjoittaa blogia on jutella ystävien kanssa, myös niiden ystävien, jotka ovat jääneet muistoihin ja jotka eivät enää päivittäiseen kohtaamiseen kuulu, ikävä kyllä. Ystävät vuosikymmenten takaakin ovat kuitenkin aina ystäviä, niitä, joiden kanssa on ollut kevyt hetken kulkea, niitä, jotka silloin joskus olivat niitä tärkeimpiä. En minä heitä ole unohtanut. Ja minä päivittäin pohdin, mitä heille kuuluu nyt, millaisia heistä on tullut, onko heillä lapsia, perhettä, murhetta, iloa, surua, rakkautta, lämpöä, onnea, omakotitaloa, pankkilainaa ja miltä he juuri nyt näyttävät. Minä siis juttelen myös heille. Ihmisille, jotka joskus olivat läsnä. Ette te minun sydämestäni mihinkään ole päässeet, siellä olette ja sinne olette jääneet.

Siksi siis minä kirjoitan. Siksi.