7. maalis, 2016

"Tuolla iso maailma, mennään sinne..."

 

"Tuolla iso maailma, mennään sinne... Käynyt siellä poikavauvana äidin selässä, lepussa..."

Noin sanoi Lenni, kun Konttainen oli vallattu. Siinä hän istui, katseli kauas, puhui isosta maailmasta ja hymyili. Lenni on aina ollut sujut maailman kanssa ja hän on aina suhtautunut siihen avoimesti ja sitä pelkäämättä.

Eilen hän tuli kainalooni ja halusi laulaa.

-“Lennä, lennä, leppäkerttu
Lennä, lennä, leppäkerttu,
ison kiven juureen.
Lennä leikkikedon kautta
unipuuhun suureen.

Kulta-kultalehden alla
äiti puuron keittää.
Unituutu leppäkertun
lämpimästi peittää.

Laula, laula, unilintu,
tuoksu, tuomenterttu.
Nuku, punapaitulainen,
pikku leppäkerttu.“-

Siinä me istuimme sohvalla kahden ja lauloimme.

Kuin muistona jostain kaukaa omasta lapsuudestani löysin itseni lapsuudenkotini takapihalle rakennetusta liukumäestä, jonka luona minä itse usein istuin, katsoin avautuvaa peltoa ja suurta metsää, hyräilin mielessäni tuota samaa laulua ja muistan ajatelleeni, miten suuri onkaan tuo avautuva maisema ja että tuonne metsän reunaan ja siitä vielä yli, minä jonain päivänä kuljen.

Muistan nähneeni suuret kalliot, maiseman läpi virtaavan kapean joen ja leppäkertun, joka löysi tiensä polvelleni.

Muistan kapean tien, jota pitkin kulki naapurin Opel Kadett hiljaa. Muistan valtaisan pihamännyn, johon kiipesin nähdäkseni vielä pidemmälle. Ja voi kuinka sieltä näkyikään pitkälle: muiden pihoille asti, sitä kuuli pelloilla työskennelleet traktorit ja miltei haistoi maataan työstäneen työmiehen hien ja tauolla juodun kahvin ja tuoreen pullan tuoksun.

Lenni tuli kainalooni ja minä rutistin häntä hieman lujempaa.

Nämä ovat ne hetket, jotka hän muistaa. Nämä ovat ne hetket, jotka minä pienen pojan kadottua aikuisuuteen muistan.

"Tuolla iso maailma, mennään sinne...”

Minä olen etuoikeutettu, että oma poikani otti minut mukaansa matkallaan kohti isoa maailmaa. Ja juuri siksi maailma on minullekin jälleen iso ja valtava.

Tänään hän täyttää kolme vuotta. Ei mitään järkeä: aika kulkee, aika unohtuu, silti elämä on just parasta juuri nyt. Mutta silti: mun vauva. Kolme vuotta. Iso poika, joka pohtii jo isoa maailmaa, jonne hän haluaisi vielä mennä.

Onneksi leppäkerttu vielä lentää ison kiven juureen, leikkikedon kautta unipuuhun suureen. Sinne, missä on isän kainalo ja turva. Siellä minä olen.

Ja siellä minä haluan aina olla.