13. marras, 2015

Hetken maagisuus ja sanoihin taipumaton onni

 

On hetkiä, kun sitä jää sanattomaksi. Ja olen jokseenkin valmis uskomaan, että niin pitääkin olla, sillä jotkut asiat ovat sellaisia, jotka eivät sanoiksi taivu, vaikka kuinka yrittäisi.

Kun oma poika kömpii iltakylvyn jälkeen kainaloon, pyytää harjaamaan hiuksiaan, painaa päänsä samalla olkaa vasten ja harjauksen aloitettuani sanoo: ”Onpa ihanaa”, niin silloin olemme hetkessä, jossa ei sanoja ole. Eikä liene tarkoituskaan.

Kun jokin asia ei taivu sanoiksi, vaan muuttuu tunteeksi, palaksi kurkussa, oudoksi onnen tunteeksi, haalistuu sitä sanojen raameihin sullotessa, ei sitä kuulu oikeasti edes sanoa. Se vain on. Ja jotenkin minusta tuntuu, että asioissa, joissa sanalla on haalistuttava vaikutus, olemme tekemisissä sen ihmisen kanssa, joka meistä kaikista löytyy.

Kun pieni poika kömpii kylvyn raikkaana kainaloon, hymyilee ja pyytää hiuksiaan harjattavan, on se hetki, jossa olemme turvassa. Siinä me olemme luonnollisimmassa ympäristössämme kaiken sälän ja tavaran ympäröiminä, mutta noina hetkinä me olemme erityisesti samassa turvassa samanlaisina, paljaina ihmisinä.

Ja minusta tuo hetki on maaginen. Miten sitä edes voisi selittää sen, mikä näyttää useimmiten tältä:

 

Liitä tuohon nauru, pulppuava puhe ja heiluvat jalat, niin ymmärrät, mitä tarkoitan.

Emme ole me edes hirveän erilaisia. Kun Lennin verensokeri laskee, on hän tismalleen samanlainen kuin minä. Kun hän haluaa jotain, tunnistan hänestä helposti, mitä hänen ajatuksissaan liikkuu hänen päänsä asennosta, katseesta sekä mutruun menevästä alahuulesta. Hän on kuin minä. Me olemme olemassa jo pieninä poikina, mutta me vain rakennamme itsemme ja rakennumme ymmärtämään itsestämme kumpuavia mielihaluja, ajatuksia ja tunteita.

Minä uskon, että meidän kuuluu kasvaa yhdessä, meidän isien ja meidän pienten poikien. Minä uskon, että meidän kuuluu kasvaa yhdessä, askel askeleelta, vieri vieressä, toisiamme tarkkaillen, toisiamme kuunnellen, toisiamme katsellen.  Olen oppinut tässä reilun kahden vuoden aikana, että meidän ihmisten tulee kasvaa aina, sillä emme me ole koskaan valmiita. En minä ainakaan ole.

Enkä minä ole vain isä. Minä olen osa jotain suurempaa, osa perhettä. Ja perhe on se paikka, jossa pitää olla tunne kodista, turvasta, rakkaudesta, anteeksiannosta. Ihminen tarvitsee sellaisen paikan, jossa hän saa olla juuri se, joka on, virheineen, kaatumisineen, kaikkineen, kokonainen, ilman tuomioita.

Eikä ’olla perhettä’  ei ole vain jokin yksittäinen tekojen kokonaisuus. Olla ’perhettä’ on muuttumista osaksi jotain, se on luopumista loputtomasta itsekkyydestä ja luopumista oman itsensä ensijaiseksi asettamisesta.  Se on myös kasvamista tähän maailmaan, sillä mitä me olisimmekaan, jos me kasvaisimme irrallaan maailmasta? Olla osa perhettä, on ihmisen tapaa kasvaa ihmiseksi.

Ja minusta on ihanaa, että minulla on perhe, jossa on Lenni ja minun fantastinen vaimoni Niina. Enkä minä edelleenkään osaa kertoa, mitä onni on. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, en edes haluaisi. Minä vain tiedän, että minulla on se.

Arjen magia ovat juuri ne hetket, jotka eivät taivu sanoiksi.