8. marras, 2015

'Pieneen sydämeen ei paljon mahdu, mutta isälle siellä on aina tilaa'

 

-”Pieneen sydämeen ei paljon mahdu, mutta isälle siellä on aina tilaa.”-

Tänään aamulla heräsin ja luin nuo sanat. Sanat löytyivät pienen poikani tekemästä lahjasta, jonka hän oli itse päiväkodissa tehnyt. Lenni kömpi kainalooni ja pyysi minua avaamaan paketin. Hän oli suloisen innoissaan ja hän hymyili. Hän hymyili juuri sitä hymyä, jota osaavat hymyillä vain pienet pojat, pienet lapset, joiden ilo on puhdasta, raikasta ja se tulee suoraan sydämestä.

On Isänpäivä ja minä nielen kyyneleitäni.

Lenni on nyt 2 vuotta ja 8 kuukautta. Se on kauhean vähän, mutta se on myös aika, jona Lenni on muuttunut huimasti. Pienestä jaloillaan sätkivästä ja vaippaan kakkivasta puklukoneesta on tullut iso poika, joka osaa itse pukea, osaa puhua ja tarinoida ja joka itse menee vessaan ja kiipeää pöntölle käyttäen apunaan jakkaran alinta askelmaa. Lennille on myös tärkeää, että häntä kutsutaan isoksi pojaksi. Hän usein itsekin sanoo ’olen iso poika’ ja sitten hän nyökkää itselleen kuin varmistellakseen hänen tosiaan olevan iso poika.

Hän kömpiessään kainalooni tänä aamuna myös tuntui isolta pojalta. Poissa on taapero ja vielä kauempana on vauva. Hän istui kainalossani ja selitti minulle, mitä hänen lahjaksi antama taulunsa piti sisällään. Kuvassa oli ainakin äiti, joka Lennin mukaan ’on tosi kaunis’. Ja niinhän Lennin äiti onkin: kaunis ja suloinen.

Tuossa hetkessä sitä havahtui siihen, miten pienet pojat kasvavat. He kasvavat hirvittävällä vauhdilla ja muuttuvat miltei joka päivä. Ja joka päivä jokin vanha on iäksi kadonnut ja tilalle on tullut jotain uutta, jotain sellaista, mitä ei ikinä ennen ole ollut. Pienen lapsen kasvu on kuin pienet hautajaiset ja syntymä joka päivä. Pienen pojan kasvu on siksi jatkuvaa luopumista ja joskus on hetkiä, joiden en toivoisi päättyvän. Kuten tuo hetki, kun Lenni kömpi kainalooni ja selitti, mitä tuo lahjaksi saamani taulu piti sisällään. Minä en haluaisi luopua tuosta Lennistä, joka on niin suloinen, että sydän pakahtuu. Mutta tietenkin minä tiedän, miten tuo Lenni katoaa ja tilalle tulee jotain uutta, aivan kuten tähänkin mennessä. Joskus sitä vain toivoo, että aika kulkisi hitaammin, että ehtisi tutustumaan jokaiseen hetkeen ja jokaiseen pienen pojan piirteeseen tarkemmin ennen kuin ne iäksi katoavat.

Toisaalta isyyden yksi parhaimpia puolia on nähdä, miten oma lapsi kasvaa. Minusta on ihanaa nähdä, miten Lenni on niin kovasti ylpeä jostain uudesta oppimastaan asiasta ja minusta on hienoa, miten hän haluaa esitellä uutta juttua niin suloisella innolla. Olisittepa nähneet, miten hän ylpeyttä puhkuen näytti, miten tehdään tasajalkahyppyjä ja miten rakennetaan legoista laiva. Olisittepa nähneet, miten hän ylpeyttä puhkuen näytti, miten sohvalle kiivetään sen korkeimman kohdan yli ja miten poljetaan vauhtia kolmipyöräiseen samalla huuliaan päristellen (sillä se on ’motskari’). Nämä ovat kaikki olleet huikeita hetkiä.

Ja kunpa sen tunteen saisi säilytettyä, joka syntyy, kun pieni poika pohtii, miten pitäisi toimia, kun tulee tunne. Tulee tunne kiukusta, tulee tunne turhautumisesta, tulee tunne, jota ei vielä edes tunne. Ne ovat hurjia juttuja pienelle pojalle, sillä se tunne on hetken isompi kuin tuo poika. Eivät nuo tunteet ole meille aikuisillekaan niin helppoja. Kun pieni poikaa raivoaa, miten hän haluaa olla yksin ja silti siinä samalla tulee syliin, rutistaa ja sanoo ’isi, mene pois’, sitä tajuaa, minkälainen ristiriita pienen pojan sisällä on. Ja silti hän tietää turvaa saavansa isin sylistä. Ja minä lupasin jo synnytyslaitoksella sille jäykälle, elvytetylle pojalle, että minun syliini pääsee aina. Ja sinä pääset sinne aina, Lenni.

Nämä hetket jäävät tietenkin muistoihini, mutta pelkään muistojen haalistuvan, pelkään muistojen joskus katoavan. Se minua pelottaa, sillä minä en haluaisi kadottaa näitä. Lapset ne oikeasti kasvattavat meitä aikuisia, joiden herkkyyden on aika sekä kyynisyys vieneet ja joiden ajatukset siintävät aina jossain muualla kuin siinä, mikä oikeasti merkitsee: tässä ja nyt. Minä uskon, että meidän kuuluu kasvaa yhdessä, meidän isien ja meidän pienten poikien. Minä uskon, että meidän kuuluu kasvaa yhdessä, askel askeleelta, vieri vieressä, toisiamme tarkkaillen, toisiamme kuunnellen, toisiamme katsellen. Jos minä jotain olen oppinut tässä reilun kahden vuoden aikana, niin sen, että meidän ihmisten tulee kasvaa aina, sillä emme me ole koskaan valmiita. Minä ainakin olen kasvanut ja kasvan edelleen ja kasvan mielelläni, sillä minä en ole valmis, enkä täydellinen ja löydän itsestäni toistuvasti pimeitä kohtia, jotka on otettava esille ja korjattava.

Minä uskon, että minun tehtäväni on kasvattaa Lenni uskomaan siihen, että maailma ei kaadu, vaikka itse välillä kaatuu ja että aina on paikka, johon tulla: oma koti, jossa on aina isä ja äiti ottamassa vastaan, mitään vaatimatta, mitään turhia kyselemättä. Ja minä uskon, että minun tehtäväni on kasvaa ihmisenä, isänä, aviomiehenä, osana perhettä, osaksi perhettä. Minä haluaisin, että minun ja meidän kotimme on aina sellainen paikka, johon kuka tahansa meistä voi tulla, vaikka olisi tapahtunut mitä.

Siksi minä ajattelen, että en minä ole vain isä, vaan minä olen osa jotain suurempaa, osa perhettä. Ja perhe on se paikka, jossa pitää olla tunne kodista, turvasta, rakkaudesta, anteeksiannosta, turvasta. Ihminen tarvitsee sellaisen paikan, jossa hän saa olla juuri se, joka on, virheineen, kaatumisineen, kaikkineen, kokonainen, ilman tuomioita. Olla ’isä’ ei ole vain olla jokin yksittäinen tekojen kokonaisuus. Olla ’isä’ on muuttumista osaksi jotain, se on luopumista loputtomasta itsekkyydestä ja luopumista oman itsensä ensijaiseksi asettamisesta. Olla ’isä’ on oman identiteettinsä avaamista ja jakamista osaksi kokonaisuutta. Ja se on loppuelämän mittainen haaste ja ainakin minulle se on elämäni kovin haaste.

Silti minä olen tänään onnellinen siitä, että minä olen isä. Olen onnellinen, että saan olla Lennin isä. Olkaa onnellisia, te muutkin isät.