7. huhti, 2015

Lenni, perhe, ystävät ja läsnäolon tiellä kulkemisen kepeys

 

Tässä on kuva keskeltä Kuusamon korpea. Kuvassa ovat minun kaksi tärkeintä ihmistäni: vaimoni Niina ja pieni poikani Lenni, jotka ovat tässä kaivautuneina hankeen ja tekemässä lumilyhtyä:

Olemme viettämässä Pääsiäistä ’mummolassa’ (eli Niinan vanhempien luona), joka sijaitsee Salmisen kylässä, kahden järven välissä ja jossa Lenni on aivan aivan innoissaan: hän tykkää tietenkin mummosta ja papasta, mutta tietenkin myös traktoreista, moottorikelkoista, laiturista, mystisestä hallista, uima-altaasta ja monesta muusta asiasta, joita löytyy vain täältä.

Kun minä otin tuota kuvaa, minä pohdin useita asioita: perhettä, Lenniä, elämää, aurinkoa, lumihankea, uutta työpaikkaa, auton huoltoa, huomista hiihtolenkkiä ja monta muuta asiaa. Ja minä pohdin erityisesti sitä, miten Lenni pyysi minua kanssaan hankeen ja minä olin sitä mieltä, että ’en mä nyt ehdi’. Olemme siis mummolassa, lomailemassa ja minulla ei muka ollut aikaa. Minä hoksasin, että minä pohdin liikaa asioita. Minä luon itselleni illuusion jatkuvasta kiireestä ja se on luonnollisesti itsepetokseen viittaavaa harhaa. Ei minulla mikään kiire ole. Ei yhtään mihinkään. Minä olen vain oppinut siihen, että pää täytyy pitää täynnä ajatuksia, sillä muuten ei ole tehokas, eikä älykäs saati valmis kaikkeen mahdolliseen, mitä tulee vastaan. Ja tämähän on puhdasta ja puhtainta itsepetosta.

Kun pieni poika katsoo sinua ja pyytää kaivamaan tunnelia lumihankeen, miten siihen voi sanoa 'EI' ja perustella se edes itselleen huolillaan ja sillä, että ’ei nyt oo sillee aikaa’.

No, milloin sitä aikaa sitten on? Milloin sitä aikaa sitten on olla läsnä ja tässä hetkessä? Jos aivan tarkkoja ollaan, niin elämällä jatkuvasti menneessä tai huomisessa, ei oikeasti edes elä, sillä elämä on kuitenkin juuri tässä hetkessä, eikö vain? Ei Lenniä kiinnosta, eikä häntä kuulukaan kiinnostaa minun huomisen murheeni, sillä hänelle isä on juuri nyt ja niin sen pitää ollakin. Ei hänen kuulukaan ymmärtää, että 'okei, iskällä oli jotain huolii, niin mä sitten leikin ihan itekseni tässä, no worries, mä ymmärrän iskää'.

Hulluinta tässä kohtaa on se, että minulla EI edes ole mitään huolia, ei yhtään mitään. 

Kun minä huomaan ajautuneeni pois tästä hetkestä ja minun Lenni minut sinne takaisin kuljettaa kauniisti ja mitään vaatimatta, hän samalla opettaa minua suunnattomasti. On miltei virhe sanoa, että isät kasvattavat poikiaan, tai että minun pitäisi kasvattaa omaa poikaani, sillä millä eväillä ja millä ymmärryksellä minä ketään kasvatan? Ei minulla ole sellaista viisautta, enkä usko minulla sellaista edes olevan.

Lapset ne oikeasti kasvattavat meitä aikuisia, joiden herkkyyden on aika sekä kyynisyys vieneet ja joiden ajatukset siintävät aina jossain muualla kuin siinä, mikä oikeasti merkitsee: tässä ja nyt. Minä uskon, että meidän kuuluu kasvaa yhdessä, meidän isien ja meidän pienten poikien. Minä uskon, että meidän kuuluu kasvaa yhdessä, askel askeleelta, vieri vieressä, toisiamme tarkkaillen, toisiamme kuunnellen. Ehkä minun pitää auttaa pieniä poikia ymmärtämään, miten omilla käsillään voi tehdä asioita ja miten mörkö ei oikeasti ole pelottava (kunhan vaan muistaa silittää sitä leuan alta tavatessa) ja opettaa, että pettymykseen ei kuole ja että elämässä kannattaa ylläpitää rytmiä ja tiettyjä rutiineja. Minä uskon, että minun tehtäväni on kasvattaa Lenni uskomaan siihen, että maailma ei kaadu, vaikka itse välillä kaatuu ja että aina on paikka, johon tulla: oma koti, jossa on aina isä ja äiti ottamassa vastaan, mitään vaatimatta, mitään turhia kyselemättä.

Ja kaikki muut asiat tulevat esille siinä matkan varrelta, kunhan isä itse on saanut pojaltaan sen tärkeimmän opin: voidaksesi nähdä asioita juuri nyt, sinun on oltava läsnä juuri nyt. Vain sillä tavalla voi nähdä pienen ihmisen juuri sellaisena kuin hän on ja vain sillä tavalla voi auttaa häntä ymmärtämään ja nimeämään niitä asioita, joita hän juuri pohtii tai asioita, jotka häntä juuri nyt huolettavat. Tämä hetki on se, jonka pienet pojat meille opettavat. Ja minä ainakin haluan sen oppia ja tätä minä yritän vimmaisesti juuri nyt oppia.

Minä muistan kuin eilisen päivän sen hetken, kun Lenniä pidin ensi kertaa sylissäni. Se hetki oli karmea ja se oli upea. Lääkäri sanoi Lennin tultua Niinan auki leikatusta kehosta ulos, että ’poika on eloton, eikä hengitä’  ja Lenni piti elvyttää henkiin, sillä hän ei osannut itse hengittää. Elottomuus ja hengityksen puute eivät olleet niitä sanoja, jotka tuore isä halusi ensimmäisenä kuulla ja saatuani jäykän, oudon värisen pojan ensi kertaa syliini, minä hänelle jo lupasin, että pidän hänestä aina huolta. En minä voi täysin varmaksi tietää, pidänkö minä Lennistä tarpeeksi hyvää huolta, mutta ainakin minä yritän ja hänen naurunsa, hymynsä ja olemuksensa kertovat minulle ainakin sen, etten ole häntä onnistunut pilaamaan.

Ja minä olen luvannut ja siksi minä en luovuta, vaikka on hetkiä, etten tiedä, mitä sanoa tai miten se traktoripaita tulisi päälle pukea tai vaikka en ymmärrä, miksi ne kengät pitää vääriin jalkoihin laittaa tai vaikka en aina käsitä, miksi pitää kaatua dramaattisesti lattialle juuuri silloin, kun pitäisi kaupasta ulos lähteä. En minä kaikkea ymmärrä, mutta kaikkeni minä aion yrittää, sillä minä lupasin ja minä haluan.

Ja sellaiset pienet hetket, joissa minä makaan migreenissä sohvalla, Lenni kömpii kainalooni, silittää minua otsasta ja sanoo:”Isiin sattuu”, ovat sellaisia, jolloin minun sydämeni sulaa. Miten pienessä pojassa voikaan olla noin paljon suloista empatiaa ja pyyteetöntä kiltteyttä ja minä tiedän, että minä en tuota ole voinut opettaa, vaan se on hänessä itsessään. Mutta en minä häntä ainakaan vielä ole pilalle kasvattanut ja teen kaikkeni, että tuo ihastuttava pienen pojan vilpittömyyden kauneus hänessä säilyy, sillä se sama kauneus asuu myös hänen hymyssään, joka tulee vielä monta sydäntä lumoamaan.

Kun minä olen tässä ja nyt, läsnä, laulan karmivalla äänelläni Muumilauluja tai kaivan ’kieppiä’ pihamaalla lumihankeen tai otan Lennin syliini, kun häntä pelottaa moottorikelkan kova ääni tai kun kaupassa selitän, miten Ylli-peikko tuli mukana, mutta hän arastelee muita ihmisiä, minä saan muistumia myös menneisyydestä. Minä muistan, että viimeksi tuntiessani tällaista hetkessä olemista ja epäoleellisuuksien unohtamista, niin minä palaan muutaman vuosikymmenen taakse Saloon Ilomäenkadulle, jolloin viikonloppumme täyttyivät loputtomista hetkistä toisten ihmisten kanssa, vaihtuvin kasvoin, silti aina yhdessä, just tämä hetki, ei muuta.

On jokseenkin outoa ja samalla lohdullista, että omassa menneisyydessäni on ollut aika, joka muistuttaa minua tästä nykyisestä elämästäni. Samalla minä myös ymmärrän, miten se hetkessä oleminen on juuri sitä oikeaa olemisen tapaa ja muotoa, sillä vain hetkessä sinä itse voit olla olemassa. Emme me elä eilisessä, emmekä huomisessa. Ja minun ystävieni kanssa minä olen oppinut kaiken sen, mitä olen nyt: olemalla läsnä. En minä tätä aiemmin ole ymmärtänyt, mutta tähän perustuu myös se, että ikävä minulla näiden kaikkien vuosien kuluttua ainoastaan niitä (lukemattomia) ihmisiä, joiden kanssa on aidosti ollut läsnä ja jakanut itsensä ja ajatuksena – ja antanut saman mahdollisuuden myös heille.

Tähän perustuu myös se ajatus, miten olen kokenut, ettei minulla oikeasti edes ole sukulaisia, en ole edes omia vanhempiani nähnyt kohta kahteen kymmeneen vuoteen, sillä en minä heidän kanssaan oikeasti ole ikinä elänyt saati kokenut mitään. Minä olen kaiken merkittävän kokenut ystävieni kanssa jo muinoin tuolla kuuluisalla Salon Ilomäenkadulla, jossa me kaikki olimme karkumatkalla jotakin, mutta yhdessä.

Ja sieltä kaukaa ovat myös ne parhaimmat ystäväni, ne, joita minä tätä kirjoittaessani juuri suunnattomasti ikävöin. Minä en sano tätä tarpeeksi usein, mutta minä rakastan teitä, ystäväni, ja te olette antaneet minulle sen miehen, joka olen nyt ja joka kohta kömpii mummolassa oman perheensä viereen ja muistuttaa itseään siitä, miten onnellinen onkaan.

Minä en ole unohtanut teitä ja minä olen nyt niin kovasti läsnä oppimassa, mitä on olla isä, aviomies ja ehkä jopa parempi ihminen. Minä tulen vielä takaisin, halaan, rutistan ja olen teidän kanssanne läsnä, nauran ja ehkä liikutun, sillä minä olen onnellinen kaikista hyvistä ihmisistä, joita olen onnistunut tapaamaan elämäni aikana.

Teissä ystävissäni ja perheessäni on jotain hyvin samankaltaista ja se on läsnäoloon perustuva kepeys. Minulla on teidän kaikkien kanssa se sama tunne, sillä teidän kanssanne tie on aina niin kevyt kulkea. Ja tiedätte kyllä, keitä olette.

Ai niin, miltei unohtui kertoa: minä menin tuon kuvan ottamisen jälkeen sinne hankeen, tein kolon ja autoin Niinaa ja Lenniä tekemään lumilyhdyn valmiiksi. Lenni hymyili ja minä tiesin ainakin hetken tehneeni oikein.

 

--------------------------------------------------------------------------------------------------

Taustalle kannattaa laittaa soimaan tämä:

-”Kun yössä yksin vaeltaa

Voi kaltaisensa kohdata

Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea

Ei etäisyys, ei vuodetkaan

Ei mikään meitä erota

Kun hetken vain sut pitää saan

Ja unohtaa

 

Ikuisuus, yksi huokaus vain

Yksi yö kuin koko elämä

Tuoksussasi keväät tuhannet

 

Ei etäisyys, ei vuodetkaan

Ei mikään meitä erota

Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea.”-

 

(Tehosekoitin, ’Hetken tie on kevyt’: https://www.youtube.com/watch?v=atra6oM64hQ)