10. maalis, 2015

Pienet pojat eivät oikeasti ikinä katoa

 

Ystävältäni kuoli lapsi. Pieni poika. Ei pienten poikien kuulu kuolla.

Pieni poika, joka tulee viereesi, kun pelottaa, joka kiukuttelee, kun haalarit pitäisi laittaa päälle ja joka nukkumaan mennessä haluaa ottaa kädestäsi kiinni, jotta nukahtaisi, ei kuulu arkkuun. Pienet pojat kuuluvat juoksemaan, loikkimaan, kiipeilemään, hyppimään, pomppimaan, nauramaan, hymyilemään, syliin, kainaloon, viereen. Kun pieni poika kuolee, tuntuu sydämessä elämän nurja puoli. Ei pienten poikien kuulu kuolla.

Pienen pojan jälkeen jää valtaisa, järjetön suru. Miten äiti ja isä voivat edes hengittää, kun hän ei enää ole siinä? Ääntä ei voi enää kuulla. Häntä ei voi enää koskettaa. Ei enää tässä elämässä. Ei enää unta omassa, pienen pojan sängyssä. Ei enää yöllistä viereen kömpimistä, kun aaveet pelottavat. Ei enää askelten ääntä yön hiljaisuudessa. Pienen pojan kuolema on käsittämätöntä, kestämätöntä, sietämätöntä ja mikä kauheinta: se on hiljaista. Se on niin loputtoman hiljaista, että pelkkä ajatus siitä hiljaisuudesta kouristaa vatsaani. Ei pienten poikien kuulu kuolla.

Miten äiti ja isä voivat sietää maailmaa ja löytää suojan, kun ympäriltä kaadetaan puu toisensa jälkeen ja metsä harvenee olemattomiin? Tuossa viimeisen henkäisyn hetkessä ei ole enää suojaa, eikä turvaa, on vain kalsea hetki, jonka ei toivo loppuvan, sillä seuraavassa hetkessä on hiljaisuus.

Mutta mikään ei tuo pientä poikaa takaisin. Mikään ei myöskään voi viedä muistoja, joita on niistä päivistä ja vuosista, jolloin pieni poikanne eli vielä samassa maailmassa. Sinne, missä hän on nyt, ei kukaan voi häntä seurata. Hän on matkalla käsiin, jotka ovat käsiämme kestävämmät. Mutta suurempaa syliä ei ole kuin äidin syli ja se syli on nyt tyhjä, siinä on pienen pojan kokoinen valtaisa tila. Pienten poikien ei kuulu kuolla, vaan heidän kuuluu kömpiä syliin, sillä siinä on koko maailma.

Kun minä nyt matkaan kotiin, minä halaan Lenniä lujemmin kuin koskaan. Ja minä ymmärrän, miten pieni poika on suurin riski, mitä ihminen voi ikinä ottaa ja minua pelottaa. Sillä jos Lenni kuolisi, kuolisin myös minä itse.

Ja silti, rakas ystäväni, sinä ja sinun poikasi elätte Lennissä. Te olitte ensimmäisiä ihmisiä, joiden ansiosta minä edes uskalsin ajatella isänä olemista. Kun minä näin teidät ensi kertaa, olin kauhuissani, mutta kun minä näin sen rakkauden ja uskalluksen, minäkin hiljalleen aloin uskaltamaan. Sinä ja poikasi näytitte minulle, mitä on pyyteetön rakkaus ja se teki minuun vaikutuksen, te kylvitte minuun uskalluksen siemenen ja siitä uskalluksesta syntyi minun pieni poikani, suloinen Lenni.

Usko minua, kun sanon: me ihmiset vaikutamme toisiimme joskus tavoilla, joita me emme aina edes tiedä saati ymmärrä. Sinä ja pieni poikasi vaikutitte minuun suunnattomasti ja siksi minulla on nyt Lenni. Ja juuri siksi teidän rakkautenne elää myös Lennissä, minun pienessä pojassani.

Ja meidän tehtävämme on vaalia tuota rakkautta, joka meille on suotu. Ja niin kauan on meidän tehtävämme vaalia tuota rakkautta, kunnes tulee meidän oma vuoromme levätä viimeisellä vuoteellamme, rypistyneinä, eläneinä, rakkaitamme kädestä kiinni pitäen. Tuossa hetkessä meidän tehtävämme on, viimeisellä kämmenen sipaisullamme, laittaa tuo viesti eteenpäin, sillä siinä viimeisessä sipaisussa, siinä viimeisessä kosketuksessa, on koko elämä ja kaikkien pienten poikien muisto.

Siksi pienet pojat eivät oikeasti ikinä katoa, vaan he elävät ikuisesti.

 

------------------------------------------------------------------------------------------------

-"Äiti, minun täytyy jatkaa.
Joku kutsuu kulkemaan.
Täytyy taittaa taival matkaa,
vaikken tietä tunnekaan.

Siellä missä toisiansa
aallot vievät tansseihin,
siellä, veden loiskinassa,
siellä olen minäkin.

Siellä, missä korkealla
siintää pilvi sulavin,
siellä, sinipilven alla,
siellä olen minäkin.

Äiti, katso, kuinka kasvan !
Kuule, kuinka kohisen !
Minkä kasvoin viime vuonna,
tänään kasvan ohi sen.

Avara on taivaan syli.
Tuulen teitä purjehdin.
Pääsky lentää pääsi yli,
siinä olen minäkin.

Älä pelkää. Tulen kyllä.
Tulen kyllä takaisin.
Iltatuulen hyväilyssä:
siinä olen minäkin."-

-------------------------------------------------------------------------------------------------

Sanat loppuvat, ystäväni, ne tarttuvat kurkkuuni ja tuntuvat liian paksuilta, liian suurilta sanoa. Minä toivon sinulle voimaa ja rakkautta. Elämä kantaa kyllä.