28. helmi, 2015

En minä osaa kuvailla, mitä onni on, mutta minulla on se

 

Lenni täyttää ensi viikolla kaksi vuotta. Kaksi vuotta. Ei mitään järkeä.

Sillä aika, se on kulkenut nopeasti, kiivasti kuin yhtenä hetkenä. Ja sitähän elämä on ollut nämä kuluneet 24 kuukautta, joista ei ole ihmeellisyyttä, outoutta eikä uutta puuttunut. Kuten ei myöskään jonkun katoamista.

Tänään istuin sohvalla ja katselin, miten Lenni puuhaili Niinan kummitytön kanssa. Ensimmäistä kertaa näiden kahden vuoden aikana koin hetken, jossa olin poissa irti siitä arjen normaalista tilanteessa olemisesta ja se oli melko jännä tunne: oli kuin olisin hetken aikaa katsonut Lenniä hieman etäisyyden päästä kuin tarkkailijana, ulkopuolisen silmin.

On olemassa asioita, joita tietää ilman, että niitä on kokenut aiemmin ja isänä oleminen on yksi sellainen. Se hetki, kun ensi kerran pidin Lenniä sylissäni Niinan maatessa auki leikattuna sairaalassa, on jatkunut katkeamattomana tähän hetkeen, jona huomaan sen sinisen, kankean, elvytettävän pienen pojan muuttuneen eläväiseksi, ihmisiin luottavaksi pieneksi pojaksi, joka puhuu taukoamatta ja jonka nauru saa kenet tahansa nauramaan mukana ja unohtamaan kaiken epäoleellisen. Pienissä pojissa on taikaa, joka syntyy hillittömästä energiasta ja siitä, miten he kömpivät kainaloon, kun mörkö omassa huoneessa on liian pelottava.

Kaksi vuotta ja nyt minulla on pieni poika, minä olen isä ja minulla on perhe. Ja minusta on upeaa katsoa tuota pientä poikaa hetki ulkopuolisen silmin ja samalla suunnattoman varmuuden tunteella tietää, että tuo on minun poikani, minun sieluni, minun sydämeni.

Ajattelin kertoa lisää Lennistä.

Ajattelin kertoa lisää siitä, miten Lenni liittyy Liverpooliin ja hänestä tulee kuuluisa jalkapalloilija.

Ajattelin kertoa teille pienen pojan karhukävelyistä, käsien liikkeistä ja dramaattisista uhmakaatumisista kesken kauppareissujen.

Ajattelin kertoa teille, miten minä näen tuon kohta kaksi vuotta täyttävän pienen pojan.

Mutta en minä kerro. En minä kerro, sillä en minä osaa. Siksi minä laitan tähän kohtaan kuvan, jotta ymmärrätte:

Tuollaisena minä Lennin näen. Miten tuon nyt sanoiksi pukisi? Ei sitä pysty kertomaan, miltä tuntuu kantaa reppuselässä tuota pientä poikaa, joka hyppää selkään, sanoo:”Ii-ha-haa, klopoti-klop”, naurussaan koko maailman ilo, suu hieman auki, tukka käkkärällä.

En minä osaa kuvailla, mitä onni on, mutta minulla on se.