9. helmi, 2015

Jotta meitä ei pelottaisi

 

Lenni käveli eilen kotiovelle ja pysähtyi. Hän pelkäsi. Hän ei uskaltanut astua sisään, sillä oli siellä oli pimeää.

Normaalisti hän kävelee aina ensin sisälle ja ylpeänä käy laittamassa valot päälle. Ja siis kaikki valot: eteisen, olohuoneen, kirkasvalon ja oman huoneensa. Siis kaikki valot ja nyt hän ei uskaltanut, vaan piti päästä syliin. Hän uskalsi tulla alas vasta hyvän aikaa sen jälkeen, kun valot olin laittanut päälle ja vakuutellut, että kaikki on hyvin, eikä kotona ole pimeyden turvin syntynyt mitään pelottavaa ja uhkaavaa.

Tuona päivänä hän halusia tulla nukkumaan viereen, eikä oma sänky tuntunut hyvältä lainkaan.

Tänään hän alkoi lyömään.

Hän ei ole aiemmin harrastanut moista, mutta tänään nyrkki on viuhunut. Myös kynästä sai äiti kyytiä ja minä sain maistaa päätä, sillä Lenni puski otsallaan ja sitten takaraivollaan. Ei hän mitenkään lujaa lyönyt ja se oli muutenkin oudon oloista käytöstä, sillä Lennikin tuntui olevan jotenkin hämillään kuin jotain outoa olisi tapahtumassa, eikä hän tiennyt mitä.

Ja minusta tosiaan tuntui, että Lenni koki jotain, jota ei aiemmin ollut kokenut. Hän makasi lattialla, potki siellä sohvapöydän virkaa tekevää arkkua ja katseli jalkojansa kuin ne olisivat olleet vieraat. Hän potki, eikä tainnut tietää, miksi. Jalat liikkuivat kuin noiduittuina ja Lenni tuijotti hiljaa niitä kumpaakin outoa valkoista keskeltä, polvien kohdalta taipuvaa potkuliikettä tekevää ulokettaan ja vuoroin hänen katseensa etsi kontaktia minulta tai äidiltään. Oli kuin hän olisi pyytänyt selitystä, miksi hänen tekee mieli potkia ja selitystä sille, miksi hänestä tuntuu tältä. Ja kurjinta oli se, että kukaan ei osannut vastata. On vain kysymyksiä, joihin oikeaa vastausta juuri siinä hetkessä ei ole olemassakaan. 

Lenni on tainnut alkaa synnyttämään tunteita ja tuntemuksia, joita ei ennen ole ollut. Pimeän pelkoa ja aggressiota. Mahtaa pieni poika olla hämillään. Nuo hetket ovat kuin pieniä syntymän hetkiä, päivä päivältä enemmän isompaa ihmistä kuoriutuu esille ja jokainen päivä saattaa olla ensimmäinen jollekin uudelle asialle, eikä ikinä tiedä, milloin. Ja meille vanhemmille nämä päivät ovat myös niitä, kun jotain siitä pienestä pojasta katoaa iäksi.

Tänäänkin hän halusi tulla viereen nukkumaan, eikä oma sänky tuntunut lainkaan luontevalta paikalta. Ja vanhempien väliin ja isän kainaloon pääsee aina, kun uusi pelottaa, sillä se uusi pelottaa hieman minuakin.

Ja siksi pienten poikien pitää tulla iskän viereen nukkumaan, eikö vain? Jotta meitä kumpaakaan ei enää pelottaisi.