5. helmi, 2015

Pienet pojat eivät hyydy

Yhtä asiaa en ehkä ikinä tule ymmärtämään: mistä pienet pojat saavat energiansa? Lenni on ollut viime päivät kipeänä ja hänellä on 39 astetta kuumetta. Luulisi siis, että hän vain olisi hiljaa paikallaan, sairastaisi ja kaipaisi juotavaa sekä viileyttä. Mutta tuo kuva kertonee kaiken oleellisen: se on otettu hetki kuumeen mittaamisen jälkeen ja tuolta näyttää kuumeinen poika. Vaikuttaa hyvin sairaalta, eikö vain?

Lenni ei ole ollut hetkeäkään paikallaan. Hän juoksee, hölpöttää, nauraa ja ajaa autoilla. Hän ei hyydy. Enkä minä sitä hyytymistä kaipaakaan, vaan ihmettelen ikuisesti tuota ilon ja energian määrää: se on nimittäin huikeaa. Mökötä tässä nyt sitten synkkää arkea, pimeyttä, liukkautta, vaimoa, naapuria, EU:ta, veroja, elämää. 

No, en minä mökötä, vaan menen mieluummin parkkihalliin tuohon olohuoneen lattialle, jonka hissikuilu on täynnä autoja. Ja siitä voisin jatkaa matkaa herra Hakkaraisen kanssa ihmettelemään lumisadetta ja pihan autoja. Pitää keskittyä oleelliseen.

Pienet pojat eivät hyydy.

Ja sitten yhtäkkiä, kesken leikkiensä Lenni pysähtyi, käveli luokseni, kömpi kainalooni, vaati päästä saman torkkupeiton alle, otti kädestäni kiinni, laittoi sen paitansa alle sydämensä kohdalle, hymyili ja sitten hiljaa nukahti. Siihen hän viereeni itsensä asetti, ihan liki ja tunsin kuumeisen pojan olevan turvassa just siinä. On hetkiä, kun maailmassa ei ole riittävästi sanoja kuvaamaan sitä tunnetta, joka näinä hetkinä syntyy.

Nämä hetket. Pienet pojat. Tässä on kaikki.