15. heinä, 2014

Aamun ilo ja nauru

 

Klo.5:22 herätys. Lenni päätti, että nyt on aika. Ei enää unta.

Aamu oli varhainen. Ja Lenni päättäväisesti askelsi kohti omaa tuoliaan ja keittiön pöytää. Viesti oli selvä: "Minulla on nälkä ja minä menen jo valmiiksi tänne ihan itse."

Laitan aamupalan, maidon, leipää, hieman juustoa ja yritän herätä itsekin ja pohdin tuon pojan loputonta energiaa. Olisi ollut ihan kiva vielä nukkua. Keitän kahvit. Teen aamupalan itselleni, Lenni selittää, katsoo ulos, katsoo minua, syö, hölöttää ja pää kääntyilee. Hän nauraa ja hieroo margariinia naamaansa. Kaheli. Ihana kaheli. Mökötä tässä nyt sitten.

Istahdan Lennin seuraan aamukahvin kanssa ja heräilen. 

Kun minä katson tuota iloista ja nauravaa pientä poikaa, joka katsoo minua suoraan silmiin ja juttelee minulle ja minä juttelen takaisin, en voi edes sanoin kuvata, miten paljon minä tuota pientä poikaa rakastan ja miten mieletön hahmo tuo pieni poika onkaan. Siinä hän on ja keskustelee toisen ihmisen kanssa, onnellisena, hyväntuulisena, käsiään heilutellen kuin italiaano ja minä vastaan hänelle kuin toinen italiaano: paljon ääntä, paljon eleitä, vähän sisältöä.

Ei minua enää harmita herätys klo.5:22. Sillä nämä hetket ovat juuri niitä, joissa Lenni ja minä olemme isä ja poika. Luonnollisesti. Luottaen. Nauraen. Nämä hetket ovat juuri niitä, minkä ansiosta minua ei enää pelota olla isä. 

Isänä olemisen iloa ja naurua.