8. heinä, 2014

Supervanhemmuus ja erillisyyden yhteiskunta

   

 -”No, onneksi lapsella on kaikki hyvin.”-

Tämä on lainaus suoraan neuvolatädin suusta. Totesin mielessäni, että, no, ihan totta, lapsi on tärkein.

Tämä lausahdus on jäänyt mieleeni pyörimään ja aika-ajoin mietin, miksi minulle tuli outo olo tuosta lausahduksesta. Kysehän oli tilanteesta, jossa vaimoni raskaudessa havaittiin hieman ’epänormaalia’ kehitystä ja kävimme ylimääräisissä tarkastuksissa. No, kaikki on hyvin. Se ON tärkeää, en sitä kiellä tietenkään.

Minä vastasin: ”No, kyllä kai se on tärkeää, että vaimollanikin on kaikki hyvin.” – Sain vastaukseksi mulkaisun ja mutinaa.

Se, miksi tämä asia minua jäi vaivaamaan, oli tunne siitä, että raskaudessa vanhemmat ovat kuin ulkopuolisia , aivan kuin vanhemmat olisivat välttämätön paha, jotka inhasti ovat kiinni tuossa tärkeimmässä, vauvassa. Aivan kuin yhteiskunnan huolenpito olisi luonteeltaan vanhemmat ja lapsen erottavaa retoriikassaan ja sisäisissä käytännöissään.

            ”No, onneksi lapsella kaikki on hyvin.”

Kun katsoo tarkemmin ympärilleen, niin tämä erottelu näkyy kaikkialla - ei pelkästään Neuvolassa. Kun vatsa pömpöttää, niin kuka tahansa voi tulla sanomaan ihan mitä tahansa, ihan kuka tahansa voi tulla taputtamaan vatsaa ja lässyttää – teko, josta ilman raskautta saisi nostaa syytteen. Raskaana ollessaan naisesta tulee ulkopuolinen omassa elämässään, jotain, jonka kehon tapahtumat oikeuttavat ulkopuolisten määritellä, miten sinuun suhtaudutaan, mitä saat tehdä – ja ihminen sen pömpöttävän vatsan takana: unohdettu.

Ja sama ilmenee tulevalla isällä: yhtäkkiä jokainen voi antaa neuvoja, miten tulee toimia ja mitä tulee tehdä, jotta olisi hyvä isä.

Minusta tämä on töykeää: se on toisen elämään puuttumista, alueelle, joka on ominta omaa.

Ja silti välittömästi, kun edes mainitsee, että on tulossa isäksi, niin superisät ja – äidit kokevat oikeudekseen aloittaa neuvojen loputtoman virran: ’Muistakaa imettää, näin-ja-näin-kauan-monta-vuotta-ikuisuus, se se vasta on välittämistä’, ’Ostakaa se-ja-se sitteri, ne muut pilaavat vauvan tahdon ja luovuuden, ’Välttäkää sitä-ja-tätä vauvarinkkaa, lapsesta tulee muuten luonnevikainen’, ’Kannattaa ostaa vain näitä-ja-näitä vaatteita, muuten lapsen oma-aloitteisuus kärsii’, ’Muistakaa syöttää vain tätä-ja-tätä ruokaa, muuten vauva saa syövän ja kuolee hetinuorena’ tai ’Muistakaa lukea vain tuota-ja-tuota satua, niin lapsenne kehittyy normaalisti itsenäiseksi ihmiseksi’.  

Ja minun suosikkini : ’Älkää vain käyttäkö sanaa EI, muuten tulee traumoja, ahdistuksia ja hirveät terapialaskut’.

Ja näitä riittää. Jumalauta.

Lapsen kasvatukseen löytyy uskomaton määrä oppaita, mitä erilaisimpia oppeja ja Oikeita Tapoja. On suorastaan omituista, että kun oikeaa-ja-parempaa-tapaa on niin paljon kehitetty, niin miksi meillä on niin paljon häiriintyneitä lapsia?

Ja jos kasvatus yhtäkkiä vaatii oppaita ja välineitä niin paljon, niin miten ihmeessä te yli-ihmiset, superisät ja superäidit, mitenkään kehtaatte tulla minua neuvomaan, kun itse kaikki oppimanne on älyllistä tuontitavaraa, ulkoaopittua ja välineisiin keskittynyttä vanhemmuutta? Eikö tämä valtaisa oppien tarve ja välinekeskeisyys vain tarkoita sitä, että te olette avuttomia?

Minua ei kiinnosta, montako tähteä lastenistuin on saanut Tekniikan Maailman testissä tai mikä tekniikka vauvarinkassa on oleellista vauvan ’luonnollisen’ kasvun edistäjänä. Ei vain kiinnosta.

Minä olen niin vanhanaikainen, että en halua olla ’Tekniikan Maailma-testivoittaja-isä’ - minulle riittää vallan mainiosti se, että olen vain isä.

Testivoittajavälineet eivät tee hyvää vanhempaa, eivätkä tee isän ja äidin työtä isän ja äidin puolesta. Isänä ja äitinä pitää ihan itse olla. Omaa isyys ja äitiys pitää ihan itse löytää – sydämestä, ajatuksista, muistoista, kokemuksista, erehdyksistä, yhdessäolosta, rajoista, välittämisestä.

Tästä on hyvä vanhemmuus tehty. Mutta en minä neuvomaan ala. Sillä minä en ole superisä.

Supervanhemmat ovat omassa vanhemmuudessaan ulkopuolisia – minusta tuntuu, että he ovat jääneet tuohon Neuvolan määrittelemään loukkuun ja ajattelevat olevan välttämätöntä täyttää tuo jo hedelmöittymisestä alkanut erillisyyden tila välineillä ja Oikeilla Opeilla, luullen, että juuri tätä ulkopuolinen (oma lapsi) vaatii kasvaakseen, vaikka kasvamiseen riittää se, että on läsnä: samassa tilassa, ei ulkona vaan sisällä.

Supervanhemmat: pysykää kaukana minusta.

Minä juttelen jo nyt syntymättömälle, kohdussa asuvalle pojalleni. Ja joka ilta soitamme vaimoni kanssa hänelle sävelen Pingun avustamana.  Minä haluan itse määritellä meidän tilamme ja meidän tapamme. Minusta meidän poikamme on jo läsnä.

Mä haluan olla vain isä.