7. heinä, 2014

Minusta tulee isä

 

Tänään, vuoden viimeisenä päivänä, pohdin tulevaa vuotta. Enkä pohdi sitä maahanmuuton, rasismin enkä Perussuomalaisten viitekehyksessä. Olen yllätysten mies, tiedän, tiedän...

Mutta minusta on tulossa isä maaliskuussa vuonna 2013. Todistetusti:

 



Tätä minä mietin nyt, vuoden viimeisenä päivänä.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että lapsi on tulossa oman vaimoni kanssa, ei siis kenenkään toisen vaimon. Tämä tarkennuksena.

Minua hieman jännittää, pelottaa, kauhistuttaa, hymyilyttää, onnellistuttaa – ja kaikkea näiden väliltä ja sivulta. Aika jännää aikaa, sillä en olisi arvannut tulevan isyyden tuntuvan tältä, kuvittelin sen tuntuvan ei-miltään, kuvittelin, että jotain tuntuu vasta kun lapsi on syntynyt. Ehkä. Ja nyt minä kuljen vaatekaupoissa vauvanvaateosastolla, en kulje miesten vaatteiden puolella lainkaan, mitä turhia, ei kiinnosta.

Ja ne, jotka minut tuntevat, tietävät miten outoa tämä on. Nimimerkki '30 kpl farkkuja kaapissa, mutta just noi puuttuvat. Ja yksi musta t-paita myös, kiitos'.

Lapsi sai alkunsa täysin suunnitellusti, lopetimme pillereiden käytön ja aloimme valmistautumaan hiljalleen ajatukseen, että jossain vaiheessa meille tulee lapsi, meille kummallekin ensimmäinen. Yllätys oli melkoinen, sillä käytännössä heti pillereiden käytön lopettamisen jälkeen Niina tuli raskaaksi. En voinut käsittää. Missä välissä? Olimmeko edes harrastaneet seksiä? Riittikö vain tuima tuijotus silmiin? Onko kyseessä raamatullinen ihme? Neitseellinen hedelmöitys? Onko Jeesus tulossa takaisin?

Meillähän oli tuona ajankohtana ollut vain ja ainoastaan kiireitä, kun oli muutto, hääjuhlavalmistelut, kaikkea muuta, mutta ei juuri romantiikkaa. Lisäksi tuohon aikaan tulivat vielä jalkapallon EM- kisat, jotenka keskittymiseni oli todellakin muualla kuin kevätkynnöissä, jos sallitte karkean ilmaisuni.

No, pakko todeta, että Perttelin siemen on tuimaa! Todella tuimaa. Tämä on nyt todistettu. Mietin, miten tuimaa se on ollutkaan parikymppisenä, kun nelikymppisenäkin siemen on noin herkkää! Pelottaa edes ajatella. Veikkaan, että nuorempana siemeneni on ollut niin vaarallista tavaraa, että minussa olisi tuolloin pitänyt olla kyltti ”Hazardous” ja käyttöturvatiedote kaikille naisille: ”ÄLÄ KOSKE – HERKKÄ SIEMEN – HUONO DNA”. Lienee suoranainen ihme, ettei siemeneni ole lähtenyt kasvamaan ihan itsekseen, ilman turhia munasoluja: sopiva maaperä ja lämpötila ja itäminen alkaa. Huh, olisi roskiksessa kasvanut monta vauvaa kera talouspaperin.

Ja tätä mielikuvaa vaalin mielessäni ylpeydellä ja olen onnellinen perverssistä mielikuvituksestani.

Mutta se asia mitä minä oikeasti mietin, on se mitä tarkoittaa olla isä. Sillä minä en oikeasti tätä tiedä, sillä minusta tuntuu, ettei minulla edes isää ole ollut, jotenka mitään mallia, jota voisin seurata ja johon voisin itseäni mallintaa, ei ole. Toki minulla isä oli, jo ihan biologisessakin mielessä, mutta elämässä ja lapsena en minä koe, että minulla isää olisi oikeastaan edes ollut. Olen yrittänyt miettiä edes yhtä positiivista saati negatiivista muistoa isästäni, mutta kumpaakaan en saa mielestäni esiin kaivettua, tällaisia muistoja ei vain löydy, ei vaikka kuinka yritän. Ja tämä on minusta hyvin surullista. Tämä on lopputulos yksinkertaisesta asiasta: minun isäni ei ollut ikinä läsnä. Ja jos olikin, oli hän rankaisijan roolissa. Tämä on myös se syy, miksi minä olen aina pelännyt isäksi tulemista.

Ja siksi minulle isä on synonyymi sanalle etäisyys.

Tämä on myös se syy, miksi minulla ei ole mitään ongelmaa siinä, että en ole nähnyt isääni yli kymmeneen vuoteen. Ei vaan tunnu miltään.

Ja aina minulle tulee alakulo, kun tätä mietin.

Joka tapauksessa tuleva isyys on pakottanut minua pohtimaan itseäni ja suhdettani omaan isääni. Ja tämä on hyvä, sillä se valmistaa minua kohtaamaan oman poikani. Yritän jo mielessäni valmistautua siihen, miten olla läsnä, miten reagoida siihen ettei toisesta tajua mitään eikä se tajua minusta mitään, miten kysyä neuvoa ja apua, miten tukeutua rakkaan vaimoni tukeen. Minulla on se etu puolellani, että minulla on maailman paras vaimo, viisas ja ihana, paljon nähnyt, paljon tuntenut, vahva ja sopivasti hullu. Ehkä minä tämän naisen kanssa uskallan tulla isäksi, yhdessä, ilman pelkoa, että olen pojallemme vain etäinen, utuinen hahmo, joka ei anna itsestään mitään. 

Minä niin toivon, ettei ihana Niinani anna minun paeta, vaan ohjaa minut poikamme lähelle. Lempeästi hymyillen, kuten hän aina tekee.

Olen myös pohtinut isyyttä ja vanhemmuutta ihan yleisesti. Ja erityisesti perheen mallia, perheen muotoa ja sen dynamiikkaa. On jotenkin hassu ajatus, että kuka tahansa voi tulla isäksi vaikka kuinka nuorena, mutta viinaa saa kaupasta vasta, kun olet 21. Onko viina tosiaankin vaativampi asia kuin vanhemmuus? Onko vanhemmuus tosiaan asia, jonka jokainen osaa eikä siihen tarvita ikärajoja? Luojan kiitos, biologia sentään asettaa jotkin rajat, mutta silti tätä pohdin.

Tiedän tietenkin, ettei ole kyse sellaisesta asiasta, jonka kaikki vain osaavat, mutta pakostakin sitä miettii, että on olemassa osa-alue elämässä, joka periaatteessa on ilman sääntöjä, ohjeita tai lakeja – siis siinä mielessä, että itse ’vanhemmuus’ on vapaa jokaiselle itse määritellä. Tämä on minusta myös vanhemmuuden upea puoli: siitä on jokainen itse vastuussa. Ihan itse. Toisaalta; tämä on myös se pelottava puoli. Vastuu on meinaa hirvittävän suuri enkä minä ihmettele, että vanhemmuus jännittää, jopa pelottaa: se on pitkä, pitkä sitoumus.

Itse lapsen näkökulmasta tällä asialla on kuitenkin yksi dramaattinen ja mielenkiintoinen seuraamus: lapsella ei ole mitään 'oikeutta' äitiin ja isään. Tämä on aika hurjaa, mutta näin tämä asia nyt vain on. Sillä, jos olisi tällainen ’oikeus’, avioerot kiellettäisiin lailla, yksinhuoltajuudesta rankaistaisiin, vain heteroparit sallittaisiin ja vanhemmuuteen olisi soveltuvuustesti.

Jos oikein kylmästi pohditaan tätä asiaa, niin lapsella ei itseasiassa ole edes oikeutta rakkauteen tai onnellisuuteen. Olen pahoillani, mutta sellaista perusoikeutta saati lakia ei meidän yhteiskunnassamme ole.

Lapsella on tietenkin lakisääteinen oikeus tiettyyn huolenpitoon, mutta maailmassa tilanne on nyt kuitenkin niin, että jos kukaan ei jätä heitteille, raiskaa, juota viinaa, vedä turpaan ja jos lain määrittelemät asiat hoidetaan vaatimusten mukaisesti, niin se riittää. Jos vanhemmat ovat tämän ulkopuolella etäisiä tai ihan vitun urpåja, joita ei erityisemmin kiinnosta ottaa kontaktia, se on vain harmillista, mutta tälle ei kukaan voi yhtään mitään. Meillä on mekanismeja, joilla pyritään turvaamaan lapsen toimeentulo ja hyvinvointi — esimerkiksi elatusmaksut, lapsilisät, ilmainen koulutus ja rokotukset — mutta ei ole mitään sellaista mekanismia, jolla vanhempi, joka ei nyt vaan jumalauta halua erityisemmin olla lapsen kanssa väleissä, tai edes tekemisissä, voitaisiin pakottaa vanhemmuuteen tai olemaan jotenkin siisti tyyppi.

Ei meillä ole mitään rakkauden ja välittämisen standardeja tai direktiivejä, joiden mukaan aikuisia voidaan edellyttää toimimaan. Luulen, että jos olisi, meillä suhtauduttaisiin raskauksiin ylipäätänsä paljon kriittisemmin. Ei tulisi näitä saatanan hortoilijoita, jotka tykkäävät kyllä nussia ja paneskella kaikkea mikä liikkuu ja sitten, kun siitä seuraa hedelmöittyminen ja lapsi, niin asiat etenevät kuin pakosta: pelto on kylvetty, nyt pitää varmaan mennä naimisiin, saatana. Tai paetaan heti paikalta. Silloin lapsi ei varsinaisesti ole haluttu, se on vain jotain, jonka kanssa sitten eletään. 

Ja lopputuloksena saadaan elämää ja maailmaa pelkääviä peräkammarin poikia, joilla kilahtaa aggression puolelle ja hätäkakka housuun heti, kun tulee vastaan tilanteita, joita ei osata jäsentää ja joissa ei osata toimia.

No milläs hahmotat maailmaa millään tavalla, kun kotona ei ole annettu mitään eväitä maailman hahmottamiseen? Jos koko ajan selitetään, että maailma nyt vain makaa näin, ei kannata pohtia liikaa, ei kannata mitään yrittää, ettei vaan pety, piste. Ja sitten, kun siellä tynnyrin ulkopuolella onkin esimerkiksi joku, jolla on värjätty tukka ja tatuointi, hyi saatana, tai herran tähden, mustaihoinen mies, apua, kai se nyt sitten on vitun vaikeaa sopeutua sellaiseen. Pysykää tynnyrissä vaan, siellä on turvallista, siellä ei ole mitään pelättävää.

No ei saatana olekaan, mutta ei siellä ole mitään elettävääkään!

Tuo vanhemmuus on kyllä aika jännä juttu, vapaata riistaa, valinnan vapautta.

Millainen perhe on hyvä? Minkälainen vanhemmuus on hyvää? Rajuja kysymyksiä. Eikä yhtä ainoaa oikeaa ja tyhjentävää vastausta ole. Paitsi se, että jos lapsesta kasvaa kohtuullisen tasapainoinen aikuinen, joka osaa suhtautua niin positiivisiin asioihin kuin pettymyksiinkin siten, ettei maailma aina kaadu, voi silloin sanoa, että kaikki meni sittenkin ihan kivasti.

Matka päämäärään ei ole sellainen, että vain yksi malli sopii – tämän tien pitää vain jokaisen itse löytää. Myös minun.

Olisi liian helppoa lähteä liikkeelle vain siitä oletuksesta, että äidistä ja isästä koostuva perheyksikkö on jotenkin ylivertainen, ja siellä lapsen on automaattisesti hyvä olla. Maailma on täynnä esimerkkejä siitä, ettei näin ole.

Tämä on helppo todistaa oikeaksi esimerkiksi katsomalla tarkoin silmin avioero- ja perheväkivaltatilastoja, joista näkee sen, ettei perheen sisäinen, oikea kromosomiyhdistelmä ole mikään oikotie välittömään onneen.

Tämä tarkoittaa väistämättä sitä, että vastuu on jokaisella, jolla on lapsi.

Se, että ottaa vastuun, on oleellista. Ei mikään muu.


Vuonna 2013 minusta tulee isä. Ja olkoon vuosi 2013 myös hyvä kaikille muille!