Tarinoita isänä olemisesta ja Lennistä

7. maalis, 2016

 

"Tuolla iso maailma, mennään sinne... Käynyt siellä poikavauvana äidin selässä, lepussa..."

Noin sanoi Lenni, kun Konttainen oli vallattu. Siinä hän istui, katseli kauas, puhui isosta maailmasta ja hymyili. Lenni on aina ollut sujut maailman kanssa ja hän on aina suhtautunut siihen avoimesti ja sitä pelkäämättä.

Eilen hän tuli kainalooni ja halusi laulaa.

-“Lennä, lennä, leppäkerttu
Lennä, lennä, leppäkerttu,
ison kiven juureen.
Lennä leikkikedon kautta
unipuuhun suureen.

Kulta-kultalehden alla
äiti puuron keittää.
Unituutu leppäkertun
lämpimästi peittää.

Laula, laula, unilintu,
tuoksu, tuomenterttu.
Nuku, punapaitulainen,
pikku leppäkerttu.“-

Siinä me istuimme sohvalla kahden ja lauloimme.

Kuin muistona jostain kaukaa omasta lapsuudestani löysin itseni lapsuudenkotini takapihalle rakennetusta liukumäestä, jonka luona minä itse usein istuin, katsoin avautuvaa peltoa ja suurta metsää, hyräilin mielessäni tuota samaa laulua ja muistan ajatelleeni, miten suuri onkaan tuo avautuva maisema ja että tuonne metsän reunaan ja siitä vielä yli, minä jonain päivänä kuljen.

Muistan nähneeni suuret kalliot, maiseman läpi virtaavan kapean joen ja leppäkertun, joka löysi tiensä polvelleni.

Muistan kapean tien, jota pitkin kulki naapurin Opel Kadett hiljaa. Muistan valtaisan pihamännyn, johon kiipesin nähdäkseni vielä pidemmälle. Ja voi kuinka sieltä näkyikään pitkälle: muiden pihoille asti, sitä kuuli pelloilla työskennelleet traktorit ja miltei haistoi maataan työstäneen työmiehen hien ja tauolla juodun kahvin ja tuoreen pullan tuoksun.

Lenni tuli kainalooni ja minä rutistin häntä hieman lujempaa.

Nämä ovat ne hetket, jotka hän muistaa. Nämä ovat ne hetket, jotka minä pienen pojan kadottua aikuisuuteen muistan.

"Tuolla iso maailma, mennään sinne...”

Minä olen etuoikeutettu, että oma poikani otti minut mukaansa matkallaan kohti isoa maailmaa. Ja juuri siksi maailma on minullekin jälleen iso ja valtava.

Tänään hän täyttää kolme vuotta. Ei mitään järkeä: aika kulkee, aika unohtuu, silti elämä on just parasta juuri nyt. Mutta silti: mun vauva. Kolme vuotta. Iso poika, joka pohtii jo isoa maailmaa, jonne hän haluaisi vielä mennä.

Onneksi leppäkerttu vielä lentää ison kiven juureen, leikkikedon kautta unipuuhun suureen. Sinne, missä on isän kainalo ja turva. Siellä minä olen.

Ja siellä minä haluan aina olla. 

 

 

 

13. marras, 2015

 

On hetkiä, kun sitä jää sanattomaksi. Ja olen jokseenkin valmis uskomaan, että niin pitääkin olla, sillä jotkut asiat ovat sellaisia, jotka eivät sanoiksi taivu, vaikka kuinka yrittäisi.

Kun oma poika kömpii iltakylvyn jälkeen kainaloon, pyytää harjaamaan hiuksiaan, painaa päänsä samalla olkaa vasten ja harjauksen aloitettuani sanoo: ”Onpa ihanaa”, niin silloin olemme hetkessä, jossa ei sanoja ole. Eikä liene tarkoituskaan.

Kun jokin asia ei taivu sanoiksi, vaan muuttuu tunteeksi, palaksi kurkussa, oudoksi onnen tunteeksi, haalistuu sitä sanojen raameihin sullotessa, ei sitä kuulu oikeasti edes sanoa. Se vain on. Ja jotenkin minusta tuntuu, että asioissa, joissa sanalla on haalistuttava vaikutus, olemme tekemisissä sen ihmisen kanssa, joka meistä kaikista löytyy.

Kun pieni poika kömpii kylvyn raikkaana kainaloon, hymyilee ja pyytää hiuksiaan harjattavan, on se hetki, jossa olemme turvassa. Siinä me olemme luonnollisimmassa ympäristössämme kaiken sälän ja tavaran ympäröiminä, mutta noina hetkinä me olemme erityisesti samassa turvassa samanlaisina, paljaina ihmisinä.

Ja minusta tuo hetki on maaginen. Miten sitä edes voisi selittää sen, mikä näyttää useimmiten tältä:

 

Liitä tuohon nauru, pulppuava puhe ja heiluvat jalat, niin ymmärrät, mitä tarkoitan.

Emme ole me edes hirveän erilaisia. Kun Lennin verensokeri laskee, on hän tismalleen samanlainen kuin minä. Kun hän haluaa jotain, tunnistan hänestä helposti, mitä hänen ajatuksissaan liikkuu hänen päänsä asennosta, katseesta sekä mutruun menevästä alahuulesta. Hän on kuin minä. Me olemme olemassa jo pieninä poikina, mutta me vain rakennamme itsemme ja rakennumme ymmärtämään itsestämme kumpuavia mielihaluja, ajatuksia ja tunteita.

Minä uskon, että meidän kuuluu kasvaa yhdessä, meidän isien ja meidän pienten poikien. Minä uskon, että meidän kuuluu kasvaa yhdessä, askel askeleelta, vieri vieressä, toisiamme tarkkaillen, toisiamme kuunnellen, toisiamme katsellen.  Olen oppinut tässä reilun kahden vuoden aikana, että meidän ihmisten tulee kasvaa aina, sillä emme me ole koskaan valmiita. En minä ainakaan ole.

Enkä minä ole vain isä. Minä olen osa jotain suurempaa, osa perhettä. Ja perhe on se paikka, jossa pitää olla tunne kodista, turvasta, rakkaudesta, anteeksiannosta. Ihminen tarvitsee sellaisen paikan, jossa hän saa olla juuri se, joka on, virheineen, kaatumisineen, kaikkineen, kokonainen, ilman tuomioita.

Eikä ’olla perhettä’  ei ole vain jokin yksittäinen tekojen kokonaisuus. Olla ’perhettä’ on muuttumista osaksi jotain, se on luopumista loputtomasta itsekkyydestä ja luopumista oman itsensä ensijaiseksi asettamisesta.  Se on myös kasvamista tähän maailmaan, sillä mitä me olisimmekaan, jos me kasvaisimme irrallaan maailmasta? Olla osa perhettä, on ihmisen tapaa kasvaa ihmiseksi.

Ja minusta on ihanaa, että minulla on perhe, jossa on Lenni ja minun fantastinen vaimoni Niina. Enkä minä edelleenkään osaa kertoa, mitä onni on. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, en edes haluaisi. Minä vain tiedän, että minulla on se.

Arjen magia ovat juuri ne hetket, jotka eivät taivu sanoiksi.

 

 

8. marras, 2015

 

-”Pieneen sydämeen ei paljon mahdu, mutta isälle siellä on aina tilaa.”-

Tänään aamulla heräsin ja luin nuo sanat. Sanat löytyivät pienen poikani tekemästä lahjasta, jonka hän oli itse päiväkodissa tehnyt. Lenni kömpi kainalooni ja pyysi minua avaamaan paketin. Hän oli suloisen innoissaan ja hän hymyili. Hän hymyili juuri sitä hymyä, jota osaavat hymyillä vain pienet pojat, pienet lapset, joiden ilo on puhdasta, raikasta ja se tulee suoraan sydämestä.

On Isänpäivä ja minä nielen kyyneleitäni.

Lenni on nyt 2 vuotta ja 8 kuukautta. Se on kauhean vähän, mutta se on myös aika, jona Lenni on muuttunut huimasti. Pienestä jaloillaan sätkivästä ja vaippaan kakkivasta puklukoneesta on tullut iso poika, joka osaa itse pukea, osaa puhua ja tarinoida ja joka itse menee vessaan ja kiipeää pöntölle käyttäen apunaan jakkaran alinta askelmaa. Lennille on myös tärkeää, että häntä kutsutaan isoksi pojaksi. Hän usein itsekin sanoo ’olen iso poika’ ja sitten hän nyökkää itselleen kuin varmistellakseen hänen tosiaan olevan iso poika.

Hän kömpiessään kainalooni tänä aamuna myös tuntui isolta pojalta. Poissa on taapero ja vielä kauempana on vauva. Hän istui kainalossani ja selitti minulle, mitä hänen lahjaksi antama taulunsa piti sisällään. Kuvassa oli ainakin äiti, joka Lennin mukaan ’on tosi kaunis’. Ja niinhän Lennin äiti onkin: kaunis ja suloinen.

Tuossa hetkessä sitä havahtui siihen, miten pienet pojat kasvavat. He kasvavat hirvittävällä vauhdilla ja muuttuvat miltei joka päivä. Ja joka päivä jokin vanha on iäksi kadonnut ja tilalle on tullut jotain uutta, jotain sellaista, mitä ei ikinä ennen ole ollut. Pienen lapsen kasvu on kuin pienet hautajaiset ja syntymä joka päivä. Pienen pojan kasvu on siksi jatkuvaa luopumista ja joskus on hetkiä, joiden en toivoisi päättyvän. Kuten tuo hetki, kun Lenni kömpi kainalooni ja selitti, mitä tuo lahjaksi saamani taulu piti sisällään. Minä en haluaisi luopua tuosta Lennistä, joka on niin suloinen, että sydän pakahtuu. Mutta tietenkin minä tiedän, miten tuo Lenni katoaa ja tilalle tulee jotain uutta, aivan kuten tähänkin mennessä. Joskus sitä vain toivoo, että aika kulkisi hitaammin, että ehtisi tutustumaan jokaiseen hetkeen ja jokaiseen pienen pojan piirteeseen tarkemmin ennen kuin ne iäksi katoavat.

Toisaalta isyyden yksi parhaimpia puolia on nähdä, miten oma lapsi kasvaa. Minusta on ihanaa nähdä, miten Lenni on niin kovasti ylpeä jostain uudesta oppimastaan asiasta ja minusta on hienoa, miten hän haluaa esitellä uutta juttua niin suloisella innolla. Olisittepa nähneet, miten hän ylpeyttä puhkuen näytti, miten tehdään tasajalkahyppyjä ja miten rakennetaan legoista laiva. Olisittepa nähneet, miten hän ylpeyttä puhkuen näytti, miten sohvalle kiivetään sen korkeimman kohdan yli ja miten poljetaan vauhtia kolmipyöräiseen samalla huuliaan päristellen (sillä se on ’motskari’). Nämä ovat kaikki olleet huikeita hetkiä.

Ja kunpa sen tunteen saisi säilytettyä, joka syntyy, kun pieni poika pohtii, miten pitäisi toimia, kun tulee tunne. Tulee tunne kiukusta, tulee tunne turhautumisesta, tulee tunne, jota ei vielä edes tunne. Ne ovat hurjia juttuja pienelle pojalle, sillä se tunne on hetken isompi kuin tuo poika. Eivät nuo tunteet ole meille aikuisillekaan niin helppoja. Kun pieni poikaa raivoaa, miten hän haluaa olla yksin ja silti siinä samalla tulee syliin, rutistaa ja sanoo ’isi, mene pois’, sitä tajuaa, minkälainen ristiriita pienen pojan sisällä on. Ja silti hän tietää turvaa saavansa isin sylistä. Ja minä lupasin jo synnytyslaitoksella sille jäykälle, elvytetylle pojalle, että minun syliini pääsee aina. Ja sinä pääset sinne aina, Lenni.

Nämä hetket jäävät tietenkin muistoihini, mutta pelkään muistojen haalistuvan, pelkään muistojen joskus katoavan. Se minua pelottaa, sillä minä en haluaisi kadottaa näitä. Lapset ne oikeasti kasvattavat meitä aikuisia, joiden herkkyyden on aika sekä kyynisyys vieneet ja joiden ajatukset siintävät aina jossain muualla kuin siinä, mikä oikeasti merkitsee: tässä ja nyt. Minä uskon, että meidän kuuluu kasvaa yhdessä, meidän isien ja meidän pienten poikien. Minä uskon, että meidän kuuluu kasvaa yhdessä, askel askeleelta, vieri vieressä, toisiamme tarkkaillen, toisiamme kuunnellen, toisiamme katsellen. Jos minä jotain olen oppinut tässä reilun kahden vuoden aikana, niin sen, että meidän ihmisten tulee kasvaa aina, sillä emme me ole koskaan valmiita. Minä ainakin olen kasvanut ja kasvan edelleen ja kasvan mielelläni, sillä minä en ole valmis, enkä täydellinen ja löydän itsestäni toistuvasti pimeitä kohtia, jotka on otettava esille ja korjattava.

Minä uskon, että minun tehtäväni on kasvattaa Lenni uskomaan siihen, että maailma ei kaadu, vaikka itse välillä kaatuu ja että aina on paikka, johon tulla: oma koti, jossa on aina isä ja äiti ottamassa vastaan, mitään vaatimatta, mitään turhia kyselemättä. Ja minä uskon, että minun tehtäväni on kasvaa ihmisenä, isänä, aviomiehenä, osana perhettä, osaksi perhettä. Minä haluaisin, että minun ja meidän kotimme on aina sellainen paikka, johon kuka tahansa meistä voi tulla, vaikka olisi tapahtunut mitä.

Siksi minä ajattelen, että en minä ole vain isä, vaan minä olen osa jotain suurempaa, osa perhettä. Ja perhe on se paikka, jossa pitää olla tunne kodista, turvasta, rakkaudesta, anteeksiannosta, turvasta. Ihminen tarvitsee sellaisen paikan, jossa hän saa olla juuri se, joka on, virheineen, kaatumisineen, kaikkineen, kokonainen, ilman tuomioita. Olla ’isä’ ei ole vain olla jokin yksittäinen tekojen kokonaisuus. Olla ’isä’ on muuttumista osaksi jotain, se on luopumista loputtomasta itsekkyydestä ja luopumista oman itsensä ensijaiseksi asettamisesta. Olla ’isä’ on oman identiteettinsä avaamista ja jakamista osaksi kokonaisuutta. Ja se on loppuelämän mittainen haaste ja ainakin minulle se on elämäni kovin haaste.

Silti minä olen tänään onnellinen siitä, että minä olen isä. Olen onnellinen, että saan olla Lennin isä. Olkaa onnellisia, te muutkin isät. 

 

 

7. huhti, 2015

 

Tässä on kuva keskeltä Kuusamon korpea. Kuvassa ovat minun kaksi tärkeintä ihmistäni: vaimoni Niina ja pieni poikani Lenni, jotka ovat tässä kaivautuneina hankeen ja tekemässä lumilyhtyä:

Olemme viettämässä Pääsiäistä ’mummolassa’ (eli Niinan vanhempien luona), joka sijaitsee Salmisen kylässä, kahden järven välissä ja jossa Lenni on aivan aivan innoissaan: hän tykkää tietenkin mummosta ja papasta, mutta tietenkin myös traktoreista, moottorikelkoista, laiturista, mystisestä hallista, uima-altaasta ja monesta muusta asiasta, joita löytyy vain täältä.

Kun minä otin tuota kuvaa, minä pohdin useita asioita: perhettä, Lenniä, elämää, aurinkoa, lumihankea, uutta työpaikkaa, auton huoltoa, huomista hiihtolenkkiä ja monta muuta asiaa. Ja minä pohdin erityisesti sitä, miten Lenni pyysi minua kanssaan hankeen ja minä olin sitä mieltä, että ’en mä nyt ehdi’. Olemme siis mummolassa, lomailemassa ja minulla ei muka ollut aikaa. Minä hoksasin, että minä pohdin liikaa asioita. Minä luon itselleni illuusion jatkuvasta kiireestä ja se on luonnollisesti itsepetokseen viittaavaa harhaa. Ei minulla mikään kiire ole. Ei yhtään mihinkään. Minä olen vain oppinut siihen, että pää täytyy pitää täynnä ajatuksia, sillä muuten ei ole tehokas, eikä älykäs saati valmis kaikkeen mahdolliseen, mitä tulee vastaan. Ja tämähän on puhdasta ja puhtainta itsepetosta.

Kun pieni poika katsoo sinua ja pyytää kaivamaan tunnelia lumihankeen, miten siihen voi sanoa 'EI' ja perustella se edes itselleen huolillaan ja sillä, että ’ei nyt oo sillee aikaa’.

No, milloin sitä aikaa sitten on? Milloin sitä aikaa sitten on olla läsnä ja tässä hetkessä? Jos aivan tarkkoja ollaan, niin elämällä jatkuvasti menneessä tai huomisessa, ei oikeasti edes elä, sillä elämä on kuitenkin juuri tässä hetkessä, eikö vain? Ei Lenniä kiinnosta, eikä häntä kuulukaan kiinnostaa minun huomisen murheeni, sillä hänelle isä on juuri nyt ja niin sen pitää ollakin. Ei hänen kuulukaan ymmärtää, että 'okei, iskällä oli jotain huolii, niin mä sitten leikin ihan itekseni tässä, no worries, mä ymmärrän iskää'.

Hulluinta tässä kohtaa on se, että minulla EI edes ole mitään huolia, ei yhtään mitään. 

Kun minä huomaan ajautuneeni pois tästä hetkestä ja minun Lenni minut sinne takaisin kuljettaa kauniisti ja mitään vaatimatta, hän samalla opettaa minua suunnattomasti. On miltei virhe sanoa, että isät kasvattavat poikiaan, tai että minun pitäisi kasvattaa omaa poikaani, sillä millä eväillä ja millä ymmärryksellä minä ketään kasvatan? Ei minulla ole sellaista viisautta, enkä usko minulla sellaista edes olevan.

Lapset ne oikeasti kasvattavat meitä aikuisia, joiden herkkyyden on aika sekä kyynisyys vieneet ja joiden ajatukset siintävät aina jossain muualla kuin siinä, mikä oikeasti merkitsee: tässä ja nyt. Minä uskon, että meidän kuuluu kasvaa yhdessä, meidän isien ja meidän pienten poikien. Minä uskon, että meidän kuuluu kasvaa yhdessä, askel askeleelta, vieri vieressä, toisiamme tarkkaillen, toisiamme kuunnellen. Ehkä minun pitää auttaa pieniä poikia ymmärtämään, miten omilla käsillään voi tehdä asioita ja miten mörkö ei oikeasti ole pelottava (kunhan vaan muistaa silittää sitä leuan alta tavatessa) ja opettaa, että pettymykseen ei kuole ja että elämässä kannattaa ylläpitää rytmiä ja tiettyjä rutiineja. Minä uskon, että minun tehtäväni on kasvattaa Lenni uskomaan siihen, että maailma ei kaadu, vaikka itse välillä kaatuu ja että aina on paikka, johon tulla: oma koti, jossa on aina isä ja äiti ottamassa vastaan, mitään vaatimatta, mitään turhia kyselemättä.

Ja kaikki muut asiat tulevat esille siinä matkan varrelta, kunhan isä itse on saanut pojaltaan sen tärkeimmän opin: voidaksesi nähdä asioita juuri nyt, sinun on oltava läsnä juuri nyt. Vain sillä tavalla voi nähdä pienen ihmisen juuri sellaisena kuin hän on ja vain sillä tavalla voi auttaa häntä ymmärtämään ja nimeämään niitä asioita, joita hän juuri pohtii tai asioita, jotka häntä juuri nyt huolettavat. Tämä hetki on se, jonka pienet pojat meille opettavat. Ja minä ainakin haluan sen oppia ja tätä minä yritän vimmaisesti juuri nyt oppia.

Minä muistan kuin eilisen päivän sen hetken, kun Lenniä pidin ensi kertaa sylissäni. Se hetki oli karmea ja se oli upea. Lääkäri sanoi Lennin tultua Niinan auki leikatusta kehosta ulos, että ’poika on eloton, eikä hengitä’  ja Lenni piti elvyttää henkiin, sillä hän ei osannut itse hengittää. Elottomuus ja hengityksen puute eivät olleet niitä sanoja, jotka tuore isä halusi ensimmäisenä kuulla ja saatuani jäykän, oudon värisen pojan ensi kertaa syliini, minä hänelle jo lupasin, että pidän hänestä aina huolta. En minä voi täysin varmaksi tietää, pidänkö minä Lennistä tarpeeksi hyvää huolta, mutta ainakin minä yritän ja hänen naurunsa, hymynsä ja olemuksensa kertovat minulle ainakin sen, etten ole häntä onnistunut pilaamaan.

Ja minä olen luvannut ja siksi minä en luovuta, vaikka on hetkiä, etten tiedä, mitä sanoa tai miten se traktoripaita tulisi päälle pukea tai vaikka en ymmärrä, miksi ne kengät pitää vääriin jalkoihin laittaa tai vaikka en aina käsitä, miksi pitää kaatua dramaattisesti lattialle juuuri silloin, kun pitäisi kaupasta ulos lähteä. En minä kaikkea ymmärrä, mutta kaikkeni minä aion yrittää, sillä minä lupasin ja minä haluan.

Ja sellaiset pienet hetket, joissa minä makaan migreenissä sohvalla, Lenni kömpii kainalooni, silittää minua otsasta ja sanoo:”Isiin sattuu”, ovat sellaisia, jolloin minun sydämeni sulaa. Miten pienessä pojassa voikaan olla noin paljon suloista empatiaa ja pyyteetöntä kiltteyttä ja minä tiedän, että minä en tuota ole voinut opettaa, vaan se on hänessä itsessään. Mutta en minä häntä ainakaan vielä ole pilalle kasvattanut ja teen kaikkeni, että tuo ihastuttava pienen pojan vilpittömyyden kauneus hänessä säilyy, sillä se sama kauneus asuu myös hänen hymyssään, joka tulee vielä monta sydäntä lumoamaan.

Kun minä olen tässä ja nyt, läsnä, laulan karmivalla äänelläni Muumilauluja tai kaivan ’kieppiä’ pihamaalla lumihankeen tai otan Lennin syliini, kun häntä pelottaa moottorikelkan kova ääni tai kun kaupassa selitän, miten Ylli-peikko tuli mukana, mutta hän arastelee muita ihmisiä, minä saan muistumia myös menneisyydestä. Minä muistan, että viimeksi tuntiessani tällaista hetkessä olemista ja epäoleellisuuksien unohtamista, niin minä palaan muutaman vuosikymmenen taakse Saloon Ilomäenkadulle, jolloin viikonloppumme täyttyivät loputtomista hetkistä toisten ihmisten kanssa, vaihtuvin kasvoin, silti aina yhdessä, just tämä hetki, ei muuta.

On jokseenkin outoa ja samalla lohdullista, että omassa menneisyydessäni on ollut aika, joka muistuttaa minua tästä nykyisestä elämästäni. Samalla minä myös ymmärrän, miten se hetkessä oleminen on juuri sitä oikeaa olemisen tapaa ja muotoa, sillä vain hetkessä sinä itse voit olla olemassa. Emme me elä eilisessä, emmekä huomisessa. Ja minun ystävieni kanssa minä olen oppinut kaiken sen, mitä olen nyt: olemalla läsnä. En minä tätä aiemmin ole ymmärtänyt, mutta tähän perustuu myös se, että ikävä minulla näiden kaikkien vuosien kuluttua ainoastaan niitä (lukemattomia) ihmisiä, joiden kanssa on aidosti ollut läsnä ja jakanut itsensä ja ajatuksena – ja antanut saman mahdollisuuden myös heille.

Tähän perustuu myös se ajatus, miten olen kokenut, ettei minulla oikeasti edes ole sukulaisia, en ole edes omia vanhempiani nähnyt kohta kahteen kymmeneen vuoteen, sillä en minä heidän kanssaan oikeasti ole ikinä elänyt saati kokenut mitään. Minä olen kaiken merkittävän kokenut ystävieni kanssa jo muinoin tuolla kuuluisalla Salon Ilomäenkadulla, jossa me kaikki olimme karkumatkalla jotakin, mutta yhdessä.

Ja sieltä kaukaa ovat myös ne parhaimmat ystäväni, ne, joita minä tätä kirjoittaessani juuri suunnattomasti ikävöin. Minä en sano tätä tarpeeksi usein, mutta minä rakastan teitä, ystäväni, ja te olette antaneet minulle sen miehen, joka olen nyt ja joka kohta kömpii mummolassa oman perheensä viereen ja muistuttaa itseään siitä, miten onnellinen onkaan.

Minä en ole unohtanut teitä ja minä olen nyt niin kovasti läsnä oppimassa, mitä on olla isä, aviomies ja ehkä jopa parempi ihminen. Minä tulen vielä takaisin, halaan, rutistan ja olen teidän kanssanne läsnä, nauran ja ehkä liikutun, sillä minä olen onnellinen kaikista hyvistä ihmisistä, joita olen onnistunut tapaamaan elämäni aikana.

Teissä ystävissäni ja perheessäni on jotain hyvin samankaltaista ja se on läsnäoloon perustuva kepeys. Minulla on teidän kaikkien kanssa se sama tunne, sillä teidän kanssanne tie on aina niin kevyt kulkea. Ja tiedätte kyllä, keitä olette.

Ai niin, miltei unohtui kertoa: minä menin tuon kuvan ottamisen jälkeen sinne hankeen, tein kolon ja autoin Niinaa ja Lenniä tekemään lumilyhdyn valmiiksi. Lenni hymyili ja minä tiesin ainakin hetken tehneeni oikein.

 

--------------------------------------------------------------------------------------------------

Taustalle kannattaa laittaa soimaan tämä:

-”Kun yössä yksin vaeltaa

Voi kaltaisensa kohdata

Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea

Ei etäisyys, ei vuodetkaan

Ei mikään meitä erota

Kun hetken vain sut pitää saan

Ja unohtaa

 

Ikuisuus, yksi huokaus vain

Yksi yö kuin koko elämä

Tuoksussasi keväät tuhannet

 

Ei etäisyys, ei vuodetkaan

Ei mikään meitä erota

Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea.”-

 

(Tehosekoitin, ’Hetken tie on kevyt’: https://www.youtube.com/watch?v=atra6oM64hQ)

 

 

10. maalis, 2015

 

Ystävältäni kuoli lapsi. Pieni poika. Ei pienten poikien kuulu kuolla.

Pieni poika, joka tulee viereesi, kun pelottaa, joka kiukuttelee, kun haalarit pitäisi laittaa päälle ja joka nukkumaan mennessä haluaa ottaa kädestäsi kiinni, jotta nukahtaisi, ei kuulu arkkuun. Pienet pojat kuuluvat juoksemaan, loikkimaan, kiipeilemään, hyppimään, pomppimaan, nauramaan, hymyilemään, syliin, kainaloon, viereen. Kun pieni poika kuolee, tuntuu sydämessä elämän nurja puoli. Ei pienten poikien kuulu kuolla.

Pienen pojan jälkeen jää valtaisa, järjetön suru. Miten äiti ja isä voivat edes hengittää, kun hän ei enää ole siinä? Ääntä ei voi enää kuulla. Häntä ei voi enää koskettaa. Ei enää tässä elämässä. Ei enää unta omassa, pienen pojan sängyssä. Ei enää yöllistä viereen kömpimistä, kun aaveet pelottavat. Ei enää askelten ääntä yön hiljaisuudessa. Pienen pojan kuolema on käsittämätöntä, kestämätöntä, sietämätöntä ja mikä kauheinta: se on hiljaista. Se on niin loputtoman hiljaista, että pelkkä ajatus siitä hiljaisuudesta kouristaa vatsaani. Ei pienten poikien kuulu kuolla.

Miten äiti ja isä voivat sietää maailmaa ja löytää suojan, kun ympäriltä kaadetaan puu toisensa jälkeen ja metsä harvenee olemattomiin? Tuossa viimeisen henkäisyn hetkessä ei ole enää suojaa, eikä turvaa, on vain kalsea hetki, jonka ei toivo loppuvan, sillä seuraavassa hetkessä on hiljaisuus.

Mutta mikään ei tuo pientä poikaa takaisin. Mikään ei myöskään voi viedä muistoja, joita on niistä päivistä ja vuosista, jolloin pieni poikanne eli vielä samassa maailmassa. Sinne, missä hän on nyt, ei kukaan voi häntä seurata. Hän on matkalla käsiin, jotka ovat käsiämme kestävämmät. Mutta suurempaa syliä ei ole kuin äidin syli ja se syli on nyt tyhjä, siinä on pienen pojan kokoinen valtaisa tila. Pienten poikien ei kuulu kuolla, vaan heidän kuuluu kömpiä syliin, sillä siinä on koko maailma.

Kun minä nyt matkaan kotiin, minä halaan Lenniä lujemmin kuin koskaan. Ja minä ymmärrän, miten pieni poika on suurin riski, mitä ihminen voi ikinä ottaa ja minua pelottaa. Sillä jos Lenni kuolisi, kuolisin myös minä itse.

Ja silti, rakas ystäväni, sinä ja sinun poikasi elätte Lennissä. Te olitte ensimmäisiä ihmisiä, joiden ansiosta minä edes uskalsin ajatella isänä olemista. Kun minä näin teidät ensi kertaa, olin kauhuissani, mutta kun minä näin sen rakkauden ja uskalluksen, minäkin hiljalleen aloin uskaltamaan. Sinä ja poikasi näytitte minulle, mitä on pyyteetön rakkaus ja se teki minuun vaikutuksen, te kylvitte minuun uskalluksen siemenen ja siitä uskalluksesta syntyi minun pieni poikani, suloinen Lenni.

Usko minua, kun sanon: me ihmiset vaikutamme toisiimme joskus tavoilla, joita me emme aina edes tiedä saati ymmärrä. Sinä ja pieni poikasi vaikutitte minuun suunnattomasti ja siksi minulla on nyt Lenni. Ja juuri siksi teidän rakkautenne elää myös Lennissä, minun pienessä pojassani.

Ja meidän tehtävämme on vaalia tuota rakkautta, joka meille on suotu. Ja niin kauan on meidän tehtävämme vaalia tuota rakkautta, kunnes tulee meidän oma vuoromme levätä viimeisellä vuoteellamme, rypistyneinä, eläneinä, rakkaitamme kädestä kiinni pitäen. Tuossa hetkessä meidän tehtävämme on, viimeisellä kämmenen sipaisullamme, laittaa tuo viesti eteenpäin, sillä siinä viimeisessä sipaisussa, siinä viimeisessä kosketuksessa, on koko elämä ja kaikkien pienten poikien muisto.

Siksi pienet pojat eivät oikeasti ikinä katoa, vaan he elävät ikuisesti.

 

------------------------------------------------------------------------------------------------

-"Äiti, minun täytyy jatkaa.
Joku kutsuu kulkemaan.
Täytyy taittaa taival matkaa,
vaikken tietä tunnekaan.

Siellä missä toisiansa
aallot vievät tansseihin,
siellä, veden loiskinassa,
siellä olen minäkin.

Siellä, missä korkealla
siintää pilvi sulavin,
siellä, sinipilven alla,
siellä olen minäkin.

Äiti, katso, kuinka kasvan !
Kuule, kuinka kohisen !
Minkä kasvoin viime vuonna,
tänään kasvan ohi sen.

Avara on taivaan syli.
Tuulen teitä purjehdin.
Pääsky lentää pääsi yli,
siinä olen minäkin.

Älä pelkää. Tulen kyllä.
Tulen kyllä takaisin.
Iltatuulen hyväilyssä:
siinä olen minäkin."-

-------------------------------------------------------------------------------------------------

Sanat loppuvat, ystäväni, ne tarttuvat kurkkuuni ja tuntuvat liian paksuilta, liian suurilta sanoa. Minä toivon sinulle voimaa ja rakkautta. Elämä kantaa kyllä.